WSOY, 450 s., Juva 2004
Puntila Suomen poliittisessa historiassa
Julkaistu Helsingin Sanomissa 10.11.2004
Lauri Aadolf Puntila antoi jo alle 35-vuotiaana nimensä historiaan jäänelle käsitteelle ”puntilismi”. Sillä tarkoitettiin ruotsalaisen määritelmän mukaan ”keinotekoisesti luotua yksimielisyyttä ja koko sitä korostettua isänmaallista aatesuuntaa, jota jatkosodan käynti valloituksineen ja uusine laitoksineen vaati”. Tämän luomisessa ja ylläpitämisessä L.A. Puntila oli keskeinen henkilö. Hän toimi välirauhan ja jatkosodan alkuvuosien aikana pääministerin sihteerinä ja propagandasta ja sensuurista vastanneen valtion tiedotuslaitoksen johdossa.
Talonpoikaistaustainen Puntila oli ennen sotia lähellä muita AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen eronneita maalaisliittolaisia ja aitosuomalaisuutta. Sodan jälkeen häntä kosittiin useampaan otteeseen kokoomuksen puheenjohtajaksi – tai ainakin puheenjohtajaehdokkaasi, vaikka Jukka Tarkka ei kirjassaan tällaista erottelua näe aiheelliseksi tehdä – mutta puoluepolitiikkaan hän astui vasta v. 1965, jolloin liittyi sosialidemokraatteihin.
Puntilan yhteen kansanedustajakauteen jäänyt puoluepoliittinen ura oli hänelle pettymys. Hän oli pitkään tuntenut kutsumusta suuriin tehtäviin, aina tasavallan presidentiksi saakka, mutta opetusministerinkin salkku jäi lopulta haaveeksi. Puntila liittyi puolueeseen aikana, jolloin valtavirta puolueen sisällä vei aivan toiseen suuntaan kuin mistä Puntila maailmaa tarkasteli. Puntila olikin puolueen nousevan nuoren vasemmiston suosituin bete noir, jonkinlainen lempivihollinen.
Puntilan heikko menestys sosialidemokraattisena poliitikkona ei mielestäni sittenkään johtunut hänen liiallisesta oikeistolaisuudestaan, vaan enemmänkin siitä, että hänen oppimestarimainen tapansa luennoida kokeneille poliitikoille ja järjestöihmisille koettiin etäisenä ja vieraana.
Itse asiassa Puntila sopeutui taustaansa nähden poliittisesti yllättävän hyvin ja ilman suurempia ristiriitoja 60-luvun SDP:hen. Hän oli selvästikin enemmän reaalipoliitikko kuin oikeistolaisiksi leimatut puolueen vanhat tannerilaiset. Se näkyi esim. siinä, miten hän SDP:n Saksan kysymystä pohtimaan asetetun työryhmän puheenjohtajana veti molempien Saksojen tunnustamiseen pyrkivää linjaa, jota länsisaksalaiset sosialidemokraatitkin katselivat happamina. Eikä liioin hänen professorimaisuutensa puolueessa ollut sellaista, että se olisi aiheuttanut yhteentörmäyksiä. Puntilan tapa lähestyä ihmisiä oli aina hyvin kohtelias ja ystävällinen ja vain harva saattoi siitä loukkaantua. Enemmän oli kuitenkin niitä, joita se hymyilytti. Ei ole ihan sattuma, että Urho Kekkonen, silloin kun miesten nousuja ja laskuja kokeneet välit olivat aallonpohjassa, saattoi ilkeillä hänestä politiikan narrina.
Puntilalla oli tavallaan useitakin osin erillisiä uria, jotka Tarkka hyvin käy läpi. Puntila oli keskeinen vaikuttaja siinä, että Helsingin yliopistoon perustettiin poliittisen historian professuuri, minkä hän lienee alusta alkaen katsonut itselleen sopivaksi viraksi. Hän ei kuitenkaan saanut tuolin ensimmäistä nimitystä, ja kun sen ensimmäinen viranhaltija kuoli, todettiin hänet vasta monien valitusten ja konsistorin tiukan äänestyksen jälkeen päteväksi. Professuurin saatuaan Puntila ei enää varsinaista historiantutkimusta harjoittanut, mutta oli kyllä muutoin monipuolisesti aktiivinen yliopistovaikuttaja.
Suomen kulttuurirahastoa on pidetty Puntilan aikaansaannoksena ja hän oli monta vuosikymmentä sen keskeinen päättäjä. Kun kulttuurirahastosta tuli lahjoituksen kautta Huhtamäki-konsernin enemmistöomistaja tuli Puntilasta myös vuosikymmeniksi yhtymän keskeinen päätöksentekijä hallituksen puheenjohtajana. Tarkan kuvauksen perusteella Puntila edusti humaania ja sivistynyttä, mutta myös liiketaloudellisesti menestyksekästä liikkeenjohtoajattelua, joka vei hänet aika ajoin ristiriitoihin yhtymän toimivan johdon kanssa.
Puntila rakensi itselleen ainakin yhden monumentin, lähes 600 kansion oman kokoelmansa kansallisarkistossa. Se on perustellusti ollut keskeinen lähde Tarkan tarkassa työssä. Enintään olisi voinut kaivata vähän analyysiä myös tästä arkistosta ja kuinka paljon sen muodostamisessa, ennen kaikkea Puntilan omien muistiinpanojen osalta, kyse oli myös arkiston luojan halusta epäsuorasti määrittää itse paikkansa Suomen historiassa.
marraskuu 2004
