Ajatus, 942 s., Jyväskylä 2004
Kekkosesta raskassoutuisesti
Jukka Seppinen on aiemmin kirjoittanut mm paksut elämäkerrat Johannes Virolaisesta ja Ahti Karjalaisesta, jotka hänelle ovat eräänlaisia Suomen politiikan sankari- ja antisankarihahmoja. Seppinen perustaakin kirjoittamisensa yleensä voimakkaisiin sympatioihin ja antipatioihin. Tämä Kekkosesta kertova kirja poikkeaa Seppisen tavanomaisesta mustavalkomaalauksesta sillä tavoin, että sen päähenkilön käsittelystä tällainen ehdottomuus puuttuu. Kirjan jo tunnetuksi tulleen loppulauseen mukaan Kekkonen ”oli pohjimmiltaan erittäin isänmaallinen mies”. Tätä johtopäätöstä on edeltänyt 839 sivua tekstiä, jonka perusteella voisi päätyä toisenlaisiinkin päätelmiin.
Kekkosen kohdalla ymmärrys yltää jopa vuoden 1972 poikkeuslakiin, jolla presidentin toimikautta jatkettiin ilman vaaleja. Tämä perustuu siihen Seppisen teesiin, jonka mukaan Suomessa elettiin koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan eräänlaista poikkeukselliset menettelyt oikeuttanutta poikkeusaikaa. Erityisiä vaaran vuosia olivat Seppisen mukaan välittömästi sotaa seuranneiden vuosien ohella vuodet 1969-77, jolloin Neuvostoliitto omaksui agressiivisen politiikan Suomi-suhteissaan ja pyrki aikaansaamaan Suomessa vallankumouksen.
Tämän näkemyksen tueksi on viitattu Neuvostoliiton kieltäytymiseen tunnustamasta Suomen puolueettomuuspolitiikka, NKP:n taistolaiskommunisteille antamaan tukeen ja erityisesti Aleksei Beljakovin lyhyeksi jääneellä suurlähettiläskaudella viljeltyyn tietynlaiseen kumousretoriikkaan. Eri asia kuitenkin on, tähtäsikö Suomeen kohdistunut painostus, paitsi maamme liittämiseen Neuvostoliiton turvallisuusetupiiriin ja kommunistien ja muiden Neuvostoliitolle myönteisten voimien valta-asemien betonoimiseen Suomessa, myös kommunistiseen vallansiirtoon. Itse aikakauden politiikassa mukana olleena en tätä jaksa uskoa – ja kyse vahvempien näyttöjen puutteessa on uskosta – niin pelottavalta kuin NKP:n tukema taistolaisvyörytys pahimmillaan saattoikin tuntua.
Seppisen aiempi työ Karjalaisen ja Virolaisen elämäkertojen tekijänä lyö leimansa tähänkin teokseen. Kekkosen työtä ja aikakautta tarkastellaan liiankin paljon hänen sinänsä monikerroksisten ja mielenkiintoisten Virolais- ja Karjalaissuhteidensa kautta. Näiden rinnalla Kekkosen suhde muihin toimijoihin jää hyvin ohuen kuvauksen varaan. Esim. Teuvo Aura, Keijo Korhonen, Eino S. Repo, Kustaa Vilkuna tai jopa Mauno Koivisto esiintyvät kirjassa vain juuri sen verran, kun päähenkilön elämänvaiheiden läpikäynti minimimainintoina edellyttää.
Kirjan konnagalleria on pitkä. Siihen kuuluvat itseoikeutetusti kaikki neuvostopoliitikot, kaikenmaalaiset ja -väriset kommunistit ja vasemmistososialistit, mutta myös monet ei-sosialistit. Yksi näistä on J.K. Paasikivi, jonka maanpetoksellisesta toiminnasta Seppinen on aiemmin kirjoittanut kokonaisen kirjan.
Varmasti monet Seppisen halveksimat ihmiset ovat kritiikkinsä ansainneet. Sen voimaa ja uskottavuutta kuitenkin kalvavat ratkaisevasti Seppisen monet heikkoudet historiantutkijana. Ne korostuvat erityisesti vasemmistopuolueiden ja niissä toimivien ihmisten arvioinnissa. Siinä paljastuu Seppisen totaalinen asiantuntemattomuus ja kyvyttömyys nähdä ja ymmärtää politiikan dynamiikkaa ja pohjavirtoja.
Jos lähdeaineistossa keskeisellä sijalla olevat Supon raportit antavat Seppiselle jonkinlaisen orientaatiopohjan kommunistien politiikan kuvaukselle, niin SDP:n osalta hän on joutunut muodostamaan käsityksensä omien ideologisten mieltymystensä ohjaamana ihan itse, ilman edes tällaisen raamituksen tukea.
Kuusikymmenluvulle saakka riveistään kuutosten kaltaiset ”maanpetturit” aina puhdistanut SDP saa Seppisen hyväksynnän, mutta Paasion tultua Tannerin jälkeen puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1963 ja Leskisen tehtyä täyskäännöksensä käynnistyi puolueen ulkopoliittinen ”muljahdus” ja sorsalaisten ”uusryömäläisten” esiinmarssi. Näistä Seppisen ahkerasti käyttämistä käsitteistä ”muljahdus” ei esiinny kirjassa lainausmerkeissä ja ”uusryömäläisyys” vain yhdessä kohdin, joten ne ovat Seppisen ikiomia kontribuutioita historiankirjoitukselle.
Seppisen mukaan Neuvostoliitto ja sosialistinen leiri junailivat Sorsan valinnan SDP:n puoluesihteeriksi vuonna 1969. ”On mahdollista, että hän [Sorsa] oli jo pitempään [60-luvulla] KGB:n ”koulutuksessa” Suomen politiikkaan kansanrintamakauden johtotehtäviin Sdp:ssä.” Samassa alaviitteessä Seppinen kertoo, miten NKP rakensi jo ”pitkin 60-lukua tulevaa kansanrintamakautta Suomessa tavoitteenaan kommunistivalta”.
Rauhanjärjestöt esiintyvät Seppisen kirjassa vain muutamissa kohdin. Suurempi rooli kirjassa on Sadankomitealla, rauhanpuolustajat tuskin mainitaan. Seppinen kertoo pariinkin otteeseen taistolaisen Johannes Pakaslahden toimineen Sadankomitealiiton puheenjohtajana 60-luvun lopulla voidakseen leimata näin Ydin-lehden piiriin lukemansa Jaakko Blombergin ja Jaakko Kalelan hänen hengenheimolaisikseen. Seppinen ei kuitenkaan kerro, että Pakaslahti ja muut taistolaiset lähtivät jo 60-luvulla ovet paukkuen Sadankomiteasta ja että sitoutumattoman ja Moskova-orientoituneen rauhanliikkeen kesken käytiin koko 70- ja 80-luvun ajan samankaltaista hiljaista voimanmittelöä ”suomettuneiden” ja ”ei-suomettuneiden” suuntausten kesken kuin muussakin poliittisessa kentässä.
Seppisen kirjassa on paljon myös selviä asiavirheitä. Normaalisti historiantutkimusta lukiessaan voi lähteä siitä, että yksinkertaiset faktat pitävät paikkansa, mutta se ei päde Seppisen kanssa. Osa virheistä on varmaan puhdasta huolimattomuutta, osa selittyy kirjoittajan ideologisten mieltymysten perusteella. Tällaiseksi luen sen (lähdeviitoittamattoman) maininnan, jonka mukaan minä olisin ollut Tellervo M. Koiviston, Erkki Liikasen, Kaisa Raatikaisen ja Ulf Sundqvistin kanssa yksi niistä sosialidemokraateista, jotka allekirjoittivat taistolaisedustaja Mirjam Vire-Tuomisen eduskunta-aloitteen ns. rauhanlaiksi. Se että minun nimeni ei löydy allekirjoittajien joukosta ei ole nimittäin sattuma eikä vahinko.
Konnien rinnalla sankarien määrä kirjassa on vähäisempi. Heihin kuuluu Johannes Virolaisen ohella myös UM:n silloin jaostopäällikkö Jukka Seppinen, jonka linjavalinta ”länsimaisen Suomen” hyväksi oli ”presidentin perusarvojen mukaista” toimintaa ja ”vastasi Suomen kansan valtaenemmistön katsontakantaa”.
Seppisen lähdeviitteet ja lähdeluettelo ovat pitkiä ja päällisin puolin imponoivia. Lähdeviitteiden lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin dokumentoinnin puutteellisuuden. Kustantajan piikkiin on pantava se, että 5. luvun lähdeviitteet puuttuvat kokonaan ja niiden sijasta 6. luvun viitteet on painettu kahteen kertaan.
Kirjansa esipuheessa Seppinen kirjoittaa, ettei kokonaisvaltaista esitystä Kekkosesta olisi ennen hänen tutkimustaan tehty. Jos tällainen aukko on olemassa – mitä väitettä on vaikea allekirjoittaa – niin Seppisen oma kirja ei sitä kuitenkaan täytä. Seppisen tuotetta onkin pidettävä enemmän poliittisena pamflettina kuin historiantutkimuksena. Pamfletistina häneltä tosin puuttuu kaikki tyylillinen loisto, paikoin teksti on sen tasoista että sen kanssa olisi vaikeuksia selvitä äidinkielen ylioppilaskokeesta.
syyskuu 2004
