Penguin, 389 s., St. Ives Plc., 2004
Yhdeksänkymmentäluvun ahneuden ikävä perintö
Taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz hoitaa nykyisin taloustieteen professuuria Columbian yliopistossa. Hän ei ole kuitenkaan pelkkä kirjoituspöytäakateemikko, vaan omaa laajaa käytännön kokemusta toimittuaan Bill Clintonin ensimmäisen presidenttikauden ajan tämän talousneuvonantajien puheenjohtajan virassa ja sen jälkeen Maailmanpankin pääekonomistina. Jälkimmäinen kokemus kirvoitti hänen edellisen kirjansa, Globalization and it’s Discontents, nyt hän palaa valkoisen talon kautensa kokemuksiin. Kumpikaan ei ole ensisijassa muistelmakirja, vaikka viittaukset kertyneisiin kokemuksiin ryydittävätkin niitä.
Vaikka Stiglitz ei itse Clintonista kirjoita kuin pelkkää hyvää, niin koko Clintonin kauden talouspolitiikan käsittely sujuu melkoisen itsekriittisessä hengessä. Kaiken kritiikin jälkeen Stiglitz kuitenkin aina säännöllisesti ja lojaalisti muistaa muistuttaa, kuinka paljon huonommin asiat ovat olleet George W. Bushin tultua Clintonin seuraajaksi.
Joseph Stiglitz ei ole erityisen innostunut Clintonin ”New democrats”-linjauksista, joiden tarkoituksena Stiglitzin näkökulmasta katsoen – kuten vastaavalla tavalla Tony Blairin ”New labour”-tavaramerkin Englannissa – oli tehdä ”vanhaa vasemmistoa” edustaneista demokraateista uudelleen vaalikelpoisia myötäilemällä riittävästi Reaganin aikana ideologisen johtoaseman kaapanneiden konservatiivien talous- ja yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä. Siinä pesuvedessä uhrattiin moni elinkelpoinen lapsikin.
Stiglitz käsittelee kriittisesti Yhdysvalloissa vallinnutta innostusta deregulaatioon, kaikenlaisen taloudellisen toiminnan säätelyn purkamiseen. Hän pyrkii myös esimerkein kyseenalaistamaan rahamarkkinoiden, liikenteen, energiantuotannon tai televiestinnän aloilla toimeenpannun säätelyn purkamisen hyödyt ja tuomaan esiin myös niitä ongelmia, joita ideologisesti motivoitu deregulaatio on tuonut tullessaan. Ne eivät suinkaan ole tuntemattomia Suomessakaan.
Suomessa tunnetaan erityisesti rahamarkkinoiden holtittoman vapautuksen seuraukset, mutta kova hinta siitä on maksettu USA:ssakin. Stiglitz rohkenee ottaa kriittiseen tarkasteluun myös puolijumalaiseen asemaan nostetun Federal Reserven eli USA:n keskuspankin pääjohtajan Alan Greenspanin harjoittaman rahapolitiikan. Tältä osin amerikkalainen järjestelmä saa kuitenkin Stiglitziltä paremmat pisteet kuin hänen muutoin arvostamansa eurooppalainen talouspolitiikka. Näin siksi, että toisin kuin Euroopan keskuspankin on Fedin USA:ssa lain mukaan inflaation torjunnan lisäksi otettava myös kasvu ja työllisyys huomioon. Stiglitz jaksaakin useissa kohdin ihmetellä EU:n kasvu- ja vakaussopimusta ja sitä, miten Euroopassa näin on otettu käyttöön sellainen järjestelmä, joka selvästikin voi estää järkevää kasvua- ja työllisyyttä tukevan keynesiläisen politiikan toteuttamista – jos sitä kirjaimellisesti tulkittaisiin.
Stiglitz on myös hyvin kriittinen niin Reaganin kuin Bushin aikana tehtyihin suurituloisia suosineisiin veronalennuksiin, joita Clintonin aikana osin korjattiin. Reaganin aikana näitä perusteltiin Bush vanhemman osuvasti aikanaan ”voodooksi” nimittämään Lafferin käyrään, jonka mukaan verojen laskeminen nostaakin verotuloja vapauttaessaan ihmiset tekemään enemmän töitä ja yrittämään ahkerammin. Näinhän ei tietenkään käynyt, vaan liittovaltion talous pamahti rajusti alijäämäiseksi, minkä alijäämän tasapainottaminen uusilla menoleikkauksilla jäi sitten Clintonin tehtäväksi. Stiglitz tosin epäilee, etteivät Reganin talouspoliittiset neuvonantajat itsekään uskoneet Lafferin käyrään, mutta näkivät veroalennusten vääjäämättömästi pakottavan uusiin menoleikkauksiin, mikä olikin koko ajan heidän ideologinen tavoitteensa. Miten mahtaa olla Suomessa?
Stiglitz käsittelee myös globalisaatiota ja kansainvälistä taloutta ja suomii siinä USA:n roolia ja kaksinaamaisuutta ja lyhytnäköistä omien intressien ajamista niin WTO:ssa kuin muissakin yhteyksissä. Vähemmästäkin saisi Suomessa fundamentalistisen anti-amerikkalaisen leiman otsaansa.
elokuu 2004
