Tammi, 315 s., Juva 2004
Mustaa punaisesta
Tämä kirja käsittelee vain osin ”taistolaisia”, eli SKP:n vanhakantaisen vähemmistösiiven kannatusta ja kannattajia 70-luvulla. Siinä käsitellään taistolaisuutta pääosin vain nuorison ja kulttuuriväen, erityisesti teatterintekijöiden liikkeenä, ja hyvin vähän stalinismia laajemman kommunistisen liikkeen osana. Toisaalta kirjassa on pyrkimystä laajemminkin arvioimaan ajan vasemmistopolitiikkaa samoin kuin sitä, ketkä ylipäätään puoluetaustaan katsomatta myötäilivät ja miten taistolaisia ja/tai Neuvostoliittoa. Siksi on paikallaan aloittaa siitä, kenen joukoissa itse seisoin.
”Neuvostovastaiseksi” luonnehditun Ydin-lehden päätoimittajana ja taistolaisvetoisen rauhanpuolustajien kilpailijaksi nähdyn sitoutumattoman rauhanliikkeen aktiivina minulla on moniin muihin nähden verrattain puhtaat paperit. En kuulunut Mirjam Vire-Tuomisen kuuluisan rauhanlaki-aloitteen allekirjoittajiin, vaikka sen monet SDP:nkin kansanedustajat allekirjoittivat. Sain HYY:n edustajistossa kepulaisiltakin pyyhkeitä, kun en yhtynyt vaatimaan taistolaisten ”mustassa kirjassa” tuomittujen kirjojen poistamista tutkintovaatimuksista. Jätin Urho Kekkosen valitsijamiesehdokkuuden väliin vuonna 1978.
Tällä en tahdo sanoa, etteikö minultakin noilta vuosilta löydy lausumia, joita punastelematta ei voi toistaa. Zeitgeist vaati vasemmistodemareiltakin sosialistista sanaradikalismia, mutta se tapahtui vähän samanlaisessa hengessä kun Arvo Korsimo puoluesihteerinä oli viemässä ”maalaisliittoa niin vasemmalle että hirvittää”. Samalla tavoin kuin maalaisliitto tällä politiikalla patosi korpikommunismin kannatusta niillä seuduilla, joilla muilla puolueilla ei ollut jakoa, olivat marxilaiset nuordemarit jonkinasteinen taistolaisuuden tulppa. Ilmankos Ilkka Kanerva Teiniliiton liittokokousta tervehtiessään huudahtikin: ”Eläköön imperialismin ja sosialidemokratian vastainen Teiniliitto!”.
Taistolaisuuden musta kirja on lainannut nimensä Stephane Courtoisin kuuluisan Kommunismin musta kirjan nimestä. Siinä missä Courtois ja kumppanit ovat tehneet tutkimuksellisestikin suuren, joskin tuloksiltaan ja johtopäätöksiltään osin kiistanalaisen työn, on Ilkka Kylävaara pitänyt ensin tiedotustilaisuuden ja ilmoittanut tekevänsä tällaisen kirjan ja pyytänyt lähettämään aineistoa. Sen hän on sitten pahemmin editoimatta koonnut kansien väliin. Tuloksena on sekä laadultaan että tyyliltään melko epäyhtenäinen sillisalaatti.
Kylävaaran omat osuudet ovat etupäässä ex-taistolaisiin kohdistettua henkilöön käypää ilkeilyä. Sen lajin Kylävaara hallitsee eikä kiistää voi, että useimmat sen kohteet saavat ansioittensa mukaan ja monien itsekin aikanaan harjoittamassa tyylilajissa. Muutama muukin kirjanteossa avittanut käyttää tilaisuutta henkilökohtaisten traumojensa purkamiseen ja kalavelkojen maksuun.
Taistolaisuuden uhreiksi itsensä mieltäneiden muistelmia ja ex-taistolaisten itsetilityksiä on Suomessa alkanut ilmestyä jo jonkin verran. Jälkimmäiset ovat harvoin täysin rehellisiä tai analyyttisiä. Esimerkiksi Raija Orasen Marinadissa taistolaiset jaetaan sujuvasti pahoihin ja hyviin, kirjoittajan alter egon luonnollisesti sijoittuessa jonkinlaisen pahojen puhdistaman hyviksen rooliin. Mustassa kirjassa analyyttisyyteen pyrkii, mutta ei kovin hyvällä menestyksellä, aikanaan Sosialistisen opiskelijaliiton mahtimiehiin kuulunut Juhani Ruotsalo keskustelussaan Jarko Tirkkosen kanssa. Epäonnistumisen selittää osin se, että keskustelun ”alustuksena” on John Lagerbohmin fanaattisenoloinen syytekirjelmä.
En halua tuomita Mustaa kirjaa täysin turhaksi tekeleeksi, onhan sen epätasaisessa aineistossa kuitenkin jatkotutkimukselle arvokasta materiaalia, mukaan lukien Kylävaaran jotkut omaelämäkerralliset tekstiosiot.
joulukuu 2004
