Edita, 150 s., Helsinki 1999
Pyhät kissat talouspolitiikan historiassa
Suomalaiselle historiankirjoitukselle on ollut ominaista sen läheinen suhde politiikkaan. Monet historioitsijat ovat olleet poliittisesti aktiivisia ja poliittisuus heijastuu myös historiantutkimuksen tuloksessa. En tarkoita mitään puoluepoliittista vastakkainasettelua, jota marginaaleissa aina esiintyy, vaan laajasti ottaen koko suomalaisen historiankirjoituksen samastumista suureen suomalaiskansalliseen projektiin. Sen mukaisesti historiankirjoituksen valtavirta on aina pyrkinyt todistamaan, miten kansakunnan (ja nimenomaisemmin sen kulloistenkin johtajien) vaikeissa tilanteissa tekemät valinnat ovat olleet ainoat mahdolliset, tai ainakin parhaat tarjolla olleista vaihtoehdoista, ja miten ne ovat kärsimystenkin kautta koituneet Suomen ja suomalaisten onneksi.
Poliittiset suhdanteet ovat aika ajoin koetelleet vallinnutta konsensusta. Suomen politiikka toisen maailmansodan aikana joutui myöhemmin myös uuden polven historiantutkijoiden arvostelun kohteeksi, mitä valtiojohto Kekkosen aikana tuki. Dialektiikka johti kuitenkin pian uuteen synteesiin, joka vähän uudistetuin perustein on antanut kansakunnan sodanaikaisille johtajille vapauttavan mainetodistuksen.
Tänään uudelleenarvioinnin paineet kohdistuvat Suomen politiikkaan ja Kekkosen kauteen kylmän sodan huuruisimpina vuosina. Tätä koskevaan keskusteluun osallistuvat sekä historiaa kirjoittavat että politiikassa toimivat asianharrastajat. Se on ihan tervettä ja tervetullutta, kunhan siitä karsitaan ajatukset joistain puolivirallisista totuuskomissioista. Arvaukseni on, että tämäkin keskustelu ja sen siivittämä uusi tutkimus tulee aikanaan johtamaan uuteen tasapainoiseen ja yleisesti hyväksyttyyn synteesiin esim. 70-luvun Suomesta.
Silmiinpistävää on, ettei Suomen taloushistoriasta, tai täsmällisemmin talouspolitiikan historiasta ole koskaan käyty samanlaista kriittistä väittelyä kuin politiikasta. Jos sota oli katastrofi jota ei voitu välttää ja josta selviydyttiin niin hyvin kuin ylipäätään oli mahdollista, niin olivatko 30-luvun pula ja 90-luvun lama nekin jonkinlaisia luonnonkatastrofeja, joista selviydyttiin niin kunniallisesti kuin oli mahdollista?
Sekä pulan että laman osalta on helppo todeta, ettei avoimessa taloudessa elänyt Suomi tietenkään voinut välttyä kansainvälisen suhdannekehityksen vaikutuksilta. Kysymys kuuluukin, että oliko niiden aikana noudatettu talouspolitiikka voinut olla toisenlaistakin ja olisiko ollut sellaista vaihtoehtoa joka olisi merkinnyt vähempiä inhimillisiä ja taloudellisia menetyksiä?
Kysymys nousee mieleen kun äsken luin alennusmyynnistä aikanaan ostamani ja muutama vuosi sitten julkaistun kokoelman Yrjö Jahnssonin talouspoliittisia kirjoituksia 20- ja 30-luvulta. Yrjö Jahnsson tunnetaan tänään lähinnä hänen nimeään kantavan säätiön apurahoista. Hän kuuluu Suomen talouspolitiikan historian harvinaisiin toisinajattelijoihin. Jahnsson toimi teknillisen korkeakoulun kansantaloustieteen professorina, mutta kansantaloustieteen silloinen valtavirta hylki häntä ja hänen näkemyksiään niin voimakkaasti, että valtavirran edusmiehenä (ja Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten puheenjohtajana) professori Ernst Nevanlinna piti kansallisena häpeänä sitä että professorismies sai julkisesti esittää talouspoliittisia ”mielettömyyksiä”.
Tämän päivän näkökulmasta Jahnssonin ”mielettömyydet” ovat yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaisia tulkintoja talouspulan syistä ja sen lieventämiskeinoista sellaisina kun ne J.M. Keynesin ja ns. Tukholman koulukunnan ekonomistien uraauurtavan työn perusteella nykyisin ymmärretään. Olisiko siis ennen markan lopettamista ollut syytä nostaa Jahnssonin kuva seteleihin siinä missä suomalaisten mielestä Adam Smithin veroisen Anders Chydeniuksen kuva?
Ei sentään. Jahnsson ansaitsee kuitenkin tunnustuksen yhtenä niistä vallitsevan kansantaloustieteen ja sen talouspoliittisten suositusten kriitikoista, jotka osaltaan olivat päätymässä joiltain osin Keynesin v. 1936 ilmestyneessä Yleisessä teoriassa esitettyihin johtopäätöksiin. Heikosti englantia hallinnut Jahnsson ei siis edeltänyt Keynesiä eikä tuonut hänen oppejaan Suomeen, vaikka olikin joihinkin Keynesin kirjoituksiin perehtynyt.
20-luvulla Jahnsson arvosteli markan liittämistä kultakantaan. 30-luvulla hän vaatii rahamäärän kasvattamista ja koron alentamista kritisoiden ankarasti Suomen Pankin deflatorista politiikkaa. Hänestä tulikin 30-luvun pulaliikkeiden suosikki, vaikka hän itse pysyi uskollisena maalaisliitolle, jonka listoilla hän v. 1933 eduskuntavaaleissa huonolla menestyksellä vieraili.
Paljon Keynesiä enemmän Jahnssoniin vaikutti Gunnar Myrdal jonka hän kutsui v. 1934 esitelmöimään Talouspoliittisen kerhon tilaisuuteen. Talouspoliittinen kerho oli sivuraiteelle ajautuneen Jahnssonin perustama toisinajattelijoiden foorumi. Kirjassa on Hilma Janssonin kirjoitus jossa referoidaan Myrdalin ajatuksia ja paheksutaan sitä, ettei Suomen valtalehdistö kirjoittanut mitään Myrdalin esittämästä rahapolitiikan kritiikistä. Itsekin kaksi akateemista loppututkintoa suorittanut Hilma Jansson oli tasaveroinen kumppani miehelleen, mutta pysyttäytyi mieluummin sivussa. Hän ei myöskään halunnut nimeään liitettävän 18 vuotta Yrjö Jahnssonin kuoleman jälkeen perustetun säätiön nimeen, vaikka hänen osuutensa säätiön varallisuuden luojana oli luultavasti suurempi kuin miehensä.
Kirjan otsikko on Suomen Pienviljelijä-lehdessä v. 1932 julkaistusta Jahnssonin kenties kuuluisimmasta artikkelista. Siinä hän vertasi Suomen Pankin johtoon nostettuja Väinö Tanneria, Risto Rytiä, Kyösti Kalliota pyhiin kissoihin, joita sotaan lähteneet muinaiset persialaiset kantoivat sylissään lamauttaen siten kissoja pyhinä eläiminä pitäneiden egyptilaisten vastarinnan. Mainitut herrat täyttivät Suomen Pankin politiikassa vastaavaa tehtävää suhteessa sosialidemokraatteihin, edistysmielisiin ja maalaisliittolaisiin, joiden mahdollinen kritiikki Suomen Pankin rahapolitiikkaa kohtaan saatiin näin tehokkaasti vaiennettua.
Ajankohtaisena havaintona Jahnssonin kirjoitus oli terävä. Vieläkin tuntuu siltä kuin mainitut herrat edelleen täyttäisivät jonkinasteista pyhän kissan virkaa suhteessa historioitsijoiden talouspolitiikan arviointiin.
helmikuu 2003
