Simon & Schuster, 369 s., Chatham 2003
Miten Englanti lähti Irakin sotaan
Robin Cook aloittaa päiväkirjamuotoisen kommentointinsa kesäkuusta 2001 jolloin Tony Blair vaalien jälkeen kokosi uuden hallituksensa ja siirsi Cookin ulkoministerin paikalta alahuoneen johtajaksi. Ne päättyvät maaliskuussa 2003 jolloin Cook erosi hallituksesta vastalauseena sille että Englanti yhtyi USA:n hyökkäykseen Irakin ilman YK:n valtuutusta.
Cook oli pettynyt siihen, että hänet ennakkovaroituksetta siirrettiin pois ulkoministerin paikalta. Se ei johtunut Irakista ja tuskin muutoinkaan Cookista itsestään, vaan Blairin muista hallituspalapelin kokoamiseen liittyneistä tarpeista. Voi tietysti spekuloida sillä, olisiko Cook ulkoministerinä voinut estää brittien sotaan lähdön, mutta se ei tunnu todennäköiseltä, ottaen huomioon Blairin USA-sitoutuneisuuden syvyyden ja pääministerin riippumattomuuden siitä mitä hänen oma hallituksensa sotahankkeista mahdollisesti ajatteli.
Kirja on tuskin täysin aito päiväkirja, siksi valmiilta ja toimitetulta teksti tuntuu. Joka tapauksessa merkinnät on kirjoitettu siinä tarkoituksessa, että ne aikanaan myös julkaistaisiin. Niiden lisäksi kolmannes kirjan tekstistä on väliin sijoitettua kommentointia. Cook kuvaa jonkin verran arkisia ja yleisiä asioita, mutta keskittyy varsinaisesti Irakiin sekä niihin parlamenttityön kysymyksiin, jotka olivat Cookin vastuulla alahuoneen johtajana.
Cook kirjoittaa Blairista henkilönä myötätuntoisesti ja arvostavasti ja alleviivaa jatkuvasti että Blair on työväenpuolueen kaikkein menestyksekkäin johtaja, jonka Cook haluaa jatkavan työssään. Tämä ei kuitenkaan estä häntä esittämästä muodoltaan maltillista ja pehmeää, mutta asiasisällöltään kuitenkin mitä murskaavinta kritiikkiä niin Blairin politiikasta kuin tavasta käyttää valtaa.
Cookin kritiikki on siis mitä laaja-alaisinta. Se koskee tietenkin ennen muuta ulkopolitiikkaa ja Irakia ja Blairin täydellistä antautumista Bushin politiikan ulospäin horjumattomaksi tukijaksi. Pohjalla oli jo Clintonin aikana luodut vankat transatlanttiset suhteet presidentin ja Blairin välillä, jotka perustuivat myös jonkinasteiseen aatteelliseen kolmas tie-sukulaisuuteen. Se että suhde on jatkunut yhtä lämpimänä ja kritiikittömänä Clintonin vaihduttua itsensä uuskonservatiivisilla oikeistoideologeilla ympäröineeseen George W. Bushiin on hämmästyttänyt paitsi eurooppalaisia sosialidemokraatteja ja labourin omien kannattajien valtaosaa myös Yhdysvaltain demokraatteja. Sen yhtenä perusteluna on ollut se, että asettautumalla USA:n uskollisen tukijan rooliin Blair on voinut maksimoida myös vaikutusvaltansa USA:n politiikkaan. Tämä ei Cookia vakuuta. Hän näkee tällaista vaikutusta enintään siinä, että Bush syksyllä 2002 suostui vielä viemään Irakin aseistariisunnan YK:n turvallisuusneuvoston käsittelyyn, mutta silloinkaan Bush ei vaivautunut peittämään halveksuntaansa YK:hon nähden eikä sitä, että sota tultaisiin aloittamaan myös siinä tapauksessa, ettei YK näkisi siihen syytä eikä antaisi sille siunaustaan.
Cookin mielestä Blair saattoi alunperin uskoa, että Irakin joukkotuhoaseet olivat todellinen uhka, mutta ei pidä sitä enää sodan alkaessa todennäköisenä. USA-sidonnaisuuden logiikka oli vain sellainen, ettei briteillä ollut siitä mahdollisuutta irtaantua. Mitään äänestystä tai aitoa mielipidekartoitusta ei hallituksessa saatikka parlamentissa koskaan tehty, mutta enin osa epäilijöistä katsoi kuitenkin parhaaksi vaieta. Lopulta hallituksesta erosi Cookin lisäksi vain kehitysyhteistyöministeri Clare Short.
Cookin perusteet sodan vastustamiselle olivat samankaltaisia kuin useimpien eurooppalaisten sosialidemokraattien. Itse asiassa Englannin erottautuminen EU:n valtavirrasta oli Cookin hyvin keskeinen argumentti sotaa vastaan hallituksen keskusteluissa. Siihen kuului myös se, että sotapolitiikka tosiasiassa merkitsi Cookin tärkeänä pitämän päätökseen euroalueeseen liittymisestä lykkäämistä hamaan tulevaisuuteen.
Alahuoneen johtaja – Leader of the House – on brittijärjestelmän kummajaisia, ranking-asteikossa korkealle arvostettu hallituksen jäsen, joka vastaa parlamenttityön johtamisesta. Se oli tehtävä, jonka Cook itsekin olisi saattanut valita ulkoministeriyden jälkeen, onhan häntä luonnehdittu enemmän parlamentaarikoksi kuin poliitikoksi. Toimenkuvaan kuului myös parlamenttityön uudistussuunnitelmien, ml. ylähuoneen demokratisoinnin eteenpäinvieminen. Tässäkin tehtävässä Cook joutui hakaukseen pääministerinsä kanssa, vaikka julkisen riidan asteelle ei koskaan päädyttykään. Jännite syntyi ennen muuta siitä, missä määrin parlamentilla olisi todellista valtaa ja mahdollisuuksia valvoa hallituksen toimia. Arvostelijoittensa ”kontrollifriikiksi” leimaama Blair ei tällaiseen riippumattomaan kontrolliin mielellään alistunut.
Lopussa Cook esittää jonkinlaisen oman ohjelmansa, joka jää kuitenkin jotenkin ohkaiseksi. Jää vaikutelma, että lojaalisuus puoluejohdolle sittenkin estää häntä sanomasta julki kaikkea mitä ajattelee. Tällä hetkellä työväenpuolueen kannatus on edelleen vahva – kiitos myös konservatiiviopposition surkean tilan -, vaikka Blairin oma suosio onkin kääntynyt laskuun. Cookin suuri pelko on, että uusien keskiluokkaisten äänestäjien tavoittamisessa menestynyt New Labour on vaarassa menettää perinteisen kannattajakuntansa luottamuksen, joka silloin jää seuraavissa vaaleissa suurin joukoin kotiin tai äänestää monissa asioissa vasemmisto-oppositiona esiintyviä liberaalidemokraatteja.
Cook kirjoittaa hyvin ja hänen tapansa viljellä runsaasti kuivaa understatement-tyylistä huumoria kuvauksessaan on nautittava. Ns. paljastusten tai skandaalien toivossa kirjaa on turha ottaa käteensä, mutta jo pelkkänä lukuelämyksenä se kannattaa lukea siitä riippumatta, onko asioista samaa vai eri mieltä kirjoittajan kanssa.
marraskuu 2003
