Tallandier, 502 s., Mesnil-sur-l’estree 1999
Miten Ranskan kolmas tasavalta romahti
Kesällä 1936 kansanrintamapolitiikka saavutti ensimmäisen näyttävän voittonsa Ranskan parlamenttivaaleissa, joissa vasemmisto ja oikeisto olivat blokkeina toisiaan vastaan. Toisiaan tukeneet radikaalisosialistit, sosialistit (SFIO) ja kommunistit saivat selvän enemmistön ja kaksi ensinmainittua puoluetta muodostivat uuden kommunistien tukeman hallituksen SFIO:n Leon Blumin johdolla.
Kansanrintamahallituksen konkreettisin historiaan jäänyt aikaansaannos oli kaikkia työntekijöitä koskeneen vuosilomalain säätäminen. Innostus ei kantanut kuitenkaan kovin pitkälle ja vaikeuksiin joutunut hallitus erosi jo seuraavana vuonna. Seurasi sarja Ranskan kolmannelle tasavallalle tyypillisiä, etupäässä radikaalipuolueen vetämiä, oikeiston ja vasemmiston välillä tasapainoilevia heikkoja hallituksia, joista Daladierin johtama hyväksyi Tshekkoslovakian kohtalon sinetöineen Münchenin sopimuksen.
Syyskuussa 1939 Ranska kuitenkin vastentahtoisesti joutui sotaan Saksaa vastaan, mutta pysyi passiivisena Maginot-linjan taakse linnoittautuneena koko ns. valesodan – drôle de guerre, the honey war – ajan toukokuuhun 1940 saakka. Ranskan hallituksen aktiivisuus suuntautui ennemmin sisäistä kuin ulkoista vihollista vastaan. Sellaisena nähtiin Hitler-Stalin sopimuksen vuoksi sotaan passiivisesti suhtautunut kommunistipuolue, joka kiellettiin ja jonka edustajat ajettiin pois kansalliskokouksesta. Ranska suunnitteli myös apujoukkojen lähettämistä talvisotaan joutuneen Suomen auttamiseksi Neuvostoliittoa vastaan.
Kun Saksa toukokuun 10.päivänä aloitti hyökkäyksensä lännessä, mursi se muutamassa viikossa Ranskan ja sitä tukeneiden heikkojen englantilaisjoukkojen vastarinnan. Armeijan johto ja Pariisista Bordeaux’hon paennut hallitus näkivät vastarinnan jatkamisen turhaksi ja mahdottomaksi ja tekivät Saksan kanssa aselevon kesäkuussa pääministeriksi nousseen iäkkään marsalkka Petainin johdolla. Heinäkuun 10. päivänä kansanrintaman merkeissä valittu Ranskan parlamentti myönsi Petainille tämän pyytämät parlamentarismin poistaneet ja demokratiaa rajoittaneet valtaoikeudet ja hyväksyi fasistoidisen Saksan kanssa yhteistyöhön suuntautuneen Vichyn hallituksen pystyttämisen.
Sellainen kehityskulku, jossa iso maa ja sen parlamentti muutamassa vuodessa kiertyy 180 astetta poliittisen akselinsa ympäri on mielenkiintoinen. Miksi Ranska ei vv.1939-40 ainakin paperilla vahvasta armeijastaan huolimatta kyennyt eikä halunnut todelliseen vastarintaan Saksaa vastaan? Miten maa niin nopeasti ja joustavasti sopeutui saksalaisten määrittämään Uuteen Eurooppaan ja luovutti juutalaiset kansalaisensa tuhoamisleireille?
Tämän arvioimisen ja ymmärtämisen kannalta Paul Reynaud on yksi avainhenkilöistä. Hän kantoi pitkälti sisällään monia kolmannen tasavallan ristiriitaisuuksia. Oikeistopoliitikkona hän ei koskaan antautunut autoritaarisen fasismin ihailuun tai myötäilyyn. Jo 1930-luvulla hallituksessa ensimmäisen kerran istunut Reynaud nousi finanssiministerin paikalta pääministeriksi vuoden 1940 alussa eikä häntä voi pitää välittömänä syyllisenä Ranskan heikkouteen.
Saksan suurhyökkäyksen alettua Reynaud yritti ylläpitää puolustustahtoa. Hän uusi hallitustaan ottamalla melko tuntemattoman, mutta Ranskan vanhentuneita puolustusoppeja jo pitkään arvostelleen, vastaikään kenraaliksi ylentämänsä Charles de Gaullen varaministeriksi. Jo vuosia Reynaudin kanssa kirjeenvaihdossa olleen ja tätä kautta varoituksiaan esittäneen De Gaullen vaikutus jäi vähäiseksi, mutta nimitys antoi kuitenkin sen ohuen legaliteetin, jonka varassa de Gaulle saattoi Lontoossa kesäkuussa 1940 julistautua vapaan Ranskan vastarinnan jatkajaksi.
Toisaalta Reynaud oli pari viikkoa aiemmin ottanut varapääministerikseen defaitismin läpimädättämän marsalkka Petainin, eikä hän yrittänytkään ratkaisevasti muuttaa hallituksensa kokoonpanoa puolustustahtoisemmaksi. Reynaud olisi ollut valmis jatkamaan vastarintaa Algeriasta käsin, mutta ei edes kovin energisesti yrittänyt käännyttää hallitustaan tämän ajatuksen taakse. Osa pääministerin neuvonantajista kuului defaitistien leiriin, kuten myös pääministerin ilmeisen vallantahtoinen ja vaikutusvaltaansa käyttänyt rakastajatar. Reynaud jätti paikkansa Petainille, joka suostui saksalaisten aselepoehtoihin.
Vichyn hallitus vangitsi Reynaudin jo muutaman viikon kuluttua. Koko sodan ajan Reynaud istui telkien takana eri linnoissa, viimeiset kaksi ja puoli vuotta Saksassa. Sodan jälkeen Reynaud palasi politiikkaan de Gaullea tukevana oikeistopoliitikkona ja oli vielä 50-luvulla kerran varapääministerinä. Lopulta hänen ja de Gaullen välit katkesivat mm. Eurooppa-politiikan ja kenraalin perustuslakimuutosten vuoksi niin, ettei kenraali sallinut edes kenenkään ministereistään osallistuvan tämän hautajaisiin v. 1966.
Krakovitchin Reynaud-elämäkerta kattaa kohteensa koko elämäntyön monipuolisesti, mutta leijonan osan kirjasta vie kuitenkin perustellusti juuri vuoden 1940 touko-kesäkuun tapahtumien yksityiskohtainen käsittely ja arviointi. Krakovitch ei kirjoita maan historiaa enempää kuin päähenkilön osuus siinä edellyttää. Toisaalta kääntäen on niin ettei kolmannen tasavallan rappiota ja romahdusta voi käsitellä ilman tämän elämäkerran aineistoa, jota Krakovitch käsittelee tasapainoisesti ja analyyttisesti, sortumatta minkäänlaisten sankarimyyttien rakentamiseen tai pahojen voimien demonisointiin.
maaliskuu 2003
