Fagard, 631 s. Ranska 2003
Le Monde suurennuslasilla luettuna
Le Monde Ranskassa ja Helsingin Sanomat Suomessa ovat erinomaisia esimerkkejä – usein varoittavassa tarkoituksessa – sanomalehdistä, joilla on poliittista valtaa. Helsingin Sanomien osalta tämä perustuu suureen levikkiin ja vankkaan mediajohtajuuteen. Le Monde ilmestyy paljon suuremmalla kieli- ja levikkialueella eikä se markkinaosuutensa puolesta varjosta kilpailijoitaan lainkaan samalla tavalla kuin Helsingin Sanomat. HS ei kuitenkaan voi, niin laatulehtenä ja julkaisuna kuin se tunnetaankin, ja jota ”kaikkien” päättäjien on luettava, uneksia samanlaisesta vaikutusvallasta kuin Le Monde. Lehtien oma suhtautuminen valtaansa on erilainen. HS:n vähättelevä ja matalaprofiilinen, Le Mondella sitä korostava ja korkeaprofiilinen, lehden mainostaessa itseään ”vastavoimana”, joka näyttävillä kampanjoilla on halunnut ja myös kyennyt vaikuttamaan epäkohtina pitämiinsä asioihin tai väärinkäytöksiin.
Nyt myös Le Monde on saanut maistaa omia lääkkeitään, kun kaksi ranskalaista tutkivaa journalistia ja kirjailijaa on laatinut raskaan – yli 600 sivuisen – syytekirjelmän Le Mondea vastaan. Kirja onkin saanut runsaasti huomiota osakseen sekä Ranskassa että sen rajojen ulkopuolella, kenties osin kilpailijoiden vahingonilon siivittämänä.
Le Monden kantaisä on sen sodanjälkeinen perustaja-päätoimittaja Hubert Beuve-Méry. Beuve-Mérylle Le Monde ei ollut liikeyritys vaan missio. Hän loi omistusjärjestelyn, jossa lehden toimittajakunta kollektiivina oli hallitsevassa asemassa. Ei Beuve-Méryn aikainenkaan Le Monde erehtymätön ollut, mutta Péanin ja Cohenin mukaan kun kaksikko Jean-Marie Colombani ja Edwy Plenel (ja kolmantena kumppanina Alain Minc yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana) vuonna 1994 saivat vallan lehdessä ja sitä julkaisevassa lehtiyhtiössä ei mikään ole ollut entisensä. Omistajuuttakin on laajennettu ulkopuolisille sijoittajille.
Péanin ja Cohenin kirjassa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten kaikki tapahtui ja minkälaista on sen jälkeen ollut Le Monden toimituspolitiikka ja minkälaisiin kyseenalaisiin kampanjoihin lehti on sen jälkeen ollut osallinen. Heidän kritiikissään kyse ei ole vain journalismista ja toimituspolitiikasta vaan myös Colombanin johtaman lehtiyhtiön kirjanpitokäytännön ja liiketoimintojen suhmuraisista käänteistä.
Péan ja Cohen käsittelevät sangen kovakouraisesti Colombania ja Pleneliä. Jälkimmäisen nuoruusvuosien trotskilaisuus pengotaan juurta jaksain ja annetaan ymmärtää, että siitä olisi edelleen jäänyt vaikuttamaan (ex?-) trotskilaisten hämärä verkosto. Colombanin konnuuksien ohella paljastetaan myös se, että hänen isänsä ei suinkaan ollut sellainen ranskalaispatriootti, jollaisena poika hänet on kuvannut, vaan vehkeili 30-luvulla fasistisen Italian tukemana kotisaarensa Korsikan irrottamiseksi Ranskasta. Näytöt Colombaniin ja Pleneliin kohdistetuista syytöksistä eivät kaikilta osin ole 100-prosenttisen vakuuttavia. Kirjan tyylilaji lienee kuitenkin harkitusti valittu vastaamaan sitä tapaa, jolla Le Monde eri yhteyksissä on käsitellyt mm. Jean-Pierre Chenenementia, Jean-Marie Le Penia ja Francois Mitterandia.
Onko tämän kaiken läpi nähtävissä jokin selkeä poliittinen linja, jota Le Monde tai sen tähän kirjaan koottu kritiikki edustaisi? Minulle se ei oikein auennut. Mutta kysehän on Ranskasta : Maasta, jossa poliitikot ja mikseivät siis myös journalistit voivat sujuvasti tehdä koko poliittisen kirjon kattavia hämmästyttäviä edestakaisia loikkia uransa aikana.
Huhtikuu 2003
