Seuil, 585 s., Lonrai 2003 (1. painos 1986)
Fasismin vetovoima
Kuinka läheistä sukua demokratianvastaiset äärimmäisyysliikkeet ovat toisilleen? Onko ideologinen ja käytännöllinen etäisyys kahden äärioikeistolaisen fasismin ja äärivasemistolaisen kommunismin välillä lyhyempi niiden suhteessa toisiinsa kuin näiden totalitaaristen aatteiden etäisyys liberaalia demokratiaa edustaviin aatteisiin? Tällainen kysymys oli sopimaton kylmän sodan aikana yleensä ja erityisesti Suomessa, jossa korkein tahokin jahtasi fasisteja saman aikaan kun kommunismin arvostelua vaimensi ulkopoliittinen sordino.
Yksiselitteistä vastausta ei ole, ja tilanteet ovat vaihdelleet eri aikoina ja eri maissa. Suomessa näiden aatteiden sukulaisuus on ollut vaikeasti havaittavaa, ja toisin kuin muualla ei eikä talvisotaa edeltänyt Hitler-Stalin sopimus tällaista tilapäistäkään lähentymistä synnyttänyt. Suomessa lapuanliike ja sen seuraajat eivät juurikaan onnistuneet rekrytoimaan merkittäviä nimiä työväenliikkeestä. Myöskään Suomen asema Saksan kanssasotijana jatkosodan aikana ei millän muutamaa yksilöä merkittävämmällä tavalla houkutellut sosialidemokraateista kansallissosialismin aatteellisia ymmärtäjiä.
Ranskassa fasismilla oli sekä ennen sotaa että etenkin antautumisen jälkeen Vichyn hallituksen aikana myös merkittäviä (entisiä) vasemmistolaisia kannattajia. Philippe Burrinin tutkimus selvittää tätä laajasti ja yksityiskohtaisesti kolmen eritaustaisen vasemmistopoliitikon – Bergeryn, Deatin ja Doriotin – toimien pohjalta.
Gaston Bergery oli radikaalisosialistisen puolueen kansanedustajoka v. 1933 jätti puolueensa tyytymättömänä sen liian oikeistolaiseen linjaan. Hänen perustamansa järjestö aloitti anti-fasistisin tunnuksin, mutta silti Bergery vähitellen paljolti pasifistisista syistä ajautui myöntyvyyslinjalle ja fasismin ymmärtäjäksi. Sodan aikana hän toimi mm Vichyn hallituksen lähettiläänä Moskovassa ja Ankarassa. Hän välttyi tuomiolta sodan jälkeen, mutta ei erityisemmin katunut menneisyyttään toimien mm Petainin muistoyhdistyksen johtotehtävissä. Hän kuoli v. 1976.
Marcel Deat kuului sosialistipuolueeseen ja oli sen neo-sosialisteina tunnetun oikeistolaisen ryhmäkunnan johtaja. Hän käväisi 30-luvulla hallituksessa ja tuki kansanrintamaa v. 1936, mutta ajautui pian myöntyvyyspoliitikkona oikealle. Vichyn aikana hän pääsi vielä uudelleen hallitukseen v. 1944 ja pakeni eteneviä liittoutuneita Saksaan, jossa istui vielä Vichyn pakolaishallituksessa. Deat sai sodan jälkeen kuolemantuomion, mutta vältti sen toimeenpanon pakenemalla Italiaan, jossa kuoli v. 1955 luostarissa.
Jacques Doriot oli Ranskan kommunistien nouseva nuori tähti, politbyroon jäsen ja kommunistien vahvimman kannatusalueen Saint-Denisin paikalliskunkku, jonka kunnianhimo johti hänet sovittamattomaan ristiriitaan Moskovan tukeman puoluejohtaja Maurice Thorez’n kanssa. Hänet erotettiin koska hän vaati kansanrintamaa sosialistien kanssa aikana, jolloin kominterinin virallinen linja piti heitä vielä sosiaalifasisteina. Kun kansanrintama sitten syntyi oli Doriotista jo tullut kommunistien ja Neuvostoliiton leppymätön vastustaja.
Kolmikosta Doriot oli kiihkein natsityyppi jonka vuonna 1934 perustama Ranskan kansanpuolue omaksui myös aktiivisen antisemitismin ja osallistui juutalaisten luovutuksiin. Sodan aikana Doriot pyrki syrjäyttämään liian mietona pitämänsä Pierre Lavalin (hänkin poliitikko, jonka ensimmäinen koti lyhyen aikaa oli sosialistipuolue SFIO:ssa) Vichyn johdosta, mutta Doriot oli saksalaisillekin riski ja ideologisesta samanmielisyydestään huolimatta potentiaalisesti liian itsenäinen vaihtoehto. Sodan aikana hän taisteli vähän aikaa ranskalaisessa SS-legioonassa itärintamalla. Surmansa hän sai pakomatkalla Saksassa v. 1945.
Bergery, Deat ja Doriot eivät olleet mitään marginalisoituneita loosereita tai puhtaita opportunisteja. Kaikki olivat aikanaan varteenotettavia vasemmistojohtajia, joilla piti oli edessään loistava tulevaisuus. Kaikki he ajautuivat, vähän eri tavoin ja eri asteisesti fasismin myötäilijöiksi jo ennen sotaa. Burrin käy kirjassaan hyvin yksityiskohtaisesti lävitse heidän aatteellisen kehityksensä. Etenkin Deat ja Bergery kirjoittivat paljon ja Deat esitellään monissa biografioissa paitsi poliitikkona myös filosofina.
Kun tehdään tiliä fasismista ja Vichyn hallituksesta on hyvä kuitenkin muistaa, etteivät joukot seuranneet laajemmassa määrin näitä itseilmottautuneita johtajia. Vichyn tukijat tulivat voittopuolisesti oikeistosta ja Petainin valtakirjaa vastaan äänestäneistä kansalliskokouksen jäsenistä 90 prosenttia tuli vasemmistopuoluesta.
heinäkuu 2003
