SKS, 402 sivua, Vammala 2002
Paluumuuttajien ensimmäinen kausi
Ennen vallankumousta Pietari oli pitkään toiseksi suurin suomalaisten asuttama kaupunki Helsingin jälkeen. Itse Pietari tunnetusti perustettiin suomalaisten asuttamalle inkeriläismaaperälle. Pietaria ympäröivä maaseutu säilyi pitkään suomalaisvoittoisena. Suomen siirtyminen Venäjän alaisuuteen v. 1809 synnytti uuden, nyt ennen muuta Pietarin kaupunkiin suuntautuneen suomalaisten muuttoliikkeen. Enimmillään Pietarissa asui 1880-luvun alussa lähes 25 000 Suomen kansalaista. Joukossa oli korkeita virkamiehiä ja kenraaleja sekä liikemiehiä ja arvostettuja ja vauraita käsityöläismestareita. Valtaosa oli kuitenkin piikoja, työväkeä ja muuta leveämmän leivän perässä suurkaupunkiin hakeutunutta rahvasta. Oma lukunsa olivat rautatieläiset, jotka hoitivat Suomen valtion rautateiden omistamaa rataa ja Pietarin Suomen asemaa, jonka liikennöinnin suomalaiset hoitivat. Myös muualla Venäjällä, ennen muuta Aunuksessa ja vähäisemmässä määrin Kuolan niemimaalla oli pieniä, kotimaansa kansalaisuuden säilyttäneiden suomalaisten yhteisöjä.
Bolshevikkien kaapattua vallan olot Venäjällä muuttuivat levottomiksi ja sekasortoisiksi ja suomalaiset alkoivat hakeutua takaisin itsenäistyneeseen Suomeen. Pekka Nevalaisen etupäässä suomalaislähteisiin perustuva tutkimus kartoittaa kattavasti tämän maailmansotien välisen suuren paluumuuton vaikeudet ja monenkirjavat vaiheet.
Neuvosto-Venäjältä palaaminen ei ollut helppoa, sillä eräitä välivaiheita lukuunottamatta neuvostoviranomaiset eivät sitä erityisemmin edesauttaneet, paremminkin päinvastoin. Mutta ei isänmaakaan aina suhtautunut kovin myötämielisesti kotimaahansa paluuta tekeviin poikiinsa ja tyttäriinsä. Kielteisyys korostui, kun palaajiin liittyivät v. 1918 kansalaissodan jälkeen Venäjälle paenneet punaiset. Liike rajan yli ei ollut yhdensuuntaista. V. 1918 punapakolaisten lisäksi Venäjälle siirtyi myös 30-luvulla lapuanliikettä ja pulaa pakoon joukoittain suomalaisia. Useimmat pettyivät nopeasti, mutta paluu ei käynytkään yhtä helposti. Sama koskee myös niitä amerikansuomalaisia, joita 30-luvulla värvättiin Neuvosto-Karjalaan töihin ja jotka erehtyivät luopumaan ulkomaanpassistaan.
Nevalainen käsittelee lyhyesti myös suomalaisten kohtaloja Venäjällä ja paluupyrkimyksiä varsinaisen tutkimusajanjakson jälkeisenäkin aikana. Varsinaista tutkimusaihetta laajentaa myös katsaus suomalaisuuteen Neuvosto-Karjalassa, joka kuitenkin on lähinnä yhteenveto aikaisemmasta tutkimuskirjallisuudesta.
Oma lukunsa on Pekka Nevalaisen tyyli. Teksti on valtaosaltaan asiallista, jopa kuivakkaakin tutkimustekstiä, joka kuitenkin ajoittain hätkäyttää yliampuvan suorasukaisilla ja värikkäillä ilmauksilla. Kesken asiallista tekstiä Nevalainen saattaa yht’äkkiä kertoa, miten ”pöyhkeilevä” osastopäällikkö Ralph Enckell ”oli asiassa aivan vauhko” tai nimitellä Armas Äikiää sen enempää perustelematta ja esittelemättä ”ääliöksi”. Minusta tällaiset töksäytykset asiatekstissä ovat hauskoja, mutta eivät välttämättä juuri sillä tavoin kuin Nevalainen itse on ehkä tarkoittanut.
Huhtikuu 2003
