Konrad Adenauer Stiftung, 256 s., Tallinna 2002
Viron uusi alku
EU:n tulevien uusien jäsenmaiden joukossa Viro erottautuu, paitsi Suomen naapurina, myös lähtökohtiinsa nähden luokan parhaana oppilaana. Viro on Euroopan siirtymätalousmaista se, joka on nopeimmin ja pisimmälle edennyt uusliberalististen periaatteiden mukaan toteutetun markkinavapauden suuntaan. Itsenäinen Viro luopui tulleista ja protektionismista, maataloustuista, progressiivisesta verotuksesta ja valtion omaisuudesta sekä joidenkin mukaan myös koko sosiaaliturvasta, ennätysnopeassa aikataulussa.
Tämän Viron politiikan keskeisin edustaja on ollut itsenäisen Viron pitkäaikaisin pääministeri, ensimmäisen kerran 32- vuotiaana paikalle noussut Isamaaliitin eli oikeistopuolueen johtaja Mart Laar. Laarille tärkeinä poliittisina esikuvina voi pitää ainakin mainintojen määrän perusteella sotaa edeltäneen Viron liberaalipoliitikko Jaan Tõnissonia, Saksan talousihmeen isäksi mainittua kristillisdemokraattia Ludwig Erhardia, postkommunistisen Tshekinmaan pääministeriä Vaclav Klausia ja amerikkalaista monetaristigurua Milton Friedmania. Ihan varma en ole, onko Tõnisson päätynyt sellaiseen seuraan, johon hän itse olisi halunnut kuulua.
Laarin kirja on ilmestynyt ensin Saksassa ja sen vironkielisen laitoksen julkaisijana on Saksan CDU:n Konrad Adenauer-säätiö. Kirja on kirjoitettu ensi sijassa ulkomaisille lukijoille Viron mainoskirjaksi samalla kun se myös on edelleen pääministeriksi Viron maalisvaalien jälkeen tähtäävän Laarin poliittinen pamfletti.
Kiinnostavin se on kuitenkin tuoreeltaan kirjoitettuna muistelmateoksena, huolimatta siitä että muistelemisen avoimuutta tietysti rajoittaa lyhyt ajallinen etäisyys ja kirjoittajan rooli aktiivipoliitikkona. Laar käy läpi sekä Viron politiikan tapahtumat, uudistuspolitiikan suunnittelun ja toimeenpanon sekä maan ulkoisen aseman kehittymisen.
Taloudelliset saavutukset ovat kieltämättä näyttäviä maassa, joka vielä 12 vuotta sitten oli neuvostotasavalta. Yksiselitteistä ei kuitenkaan ole, että ne olisivat perustuneet vain uusliberalististen oppien soveltamiseen ja ettei vastaavaa menestystä olisi voitu saavuttaa myös vähemmillä sosiaalisilla kustannuksilla, mitä virolaiset yhteiskuntatieteilijät Laarin harmiksi kutsuvat jakaantumiseksi kahteen Viroon.
Yhtä näyttäviä ovat Viron saavutukset maan aseman vakiinnuttamisessa. Laarille oli alusta alkaen selvää, että Viron tuli kääntyä länteen niin nopeasti kuin mahdollista ja pyrkiä sekä NATO:n että EU:n jäseneksi. Viron saamasta avusta ja tuesta Laar kiittää myös Suomea, mutta aivan erityisen kiitoksen saavat Carl Bildt, Helmut Kohl ja USA:n Tallinnan suurlähettiläs.
Viron suhde toisiin Baltian maihin ei Laarin kertomana näytä aina kovin läheiseltä. Toisaalta voisihan joku kuvata Suomen ja Ruotsin suhteitakin painottaen niitä usein suurelta yleisöltä rekisteröimättä jääneitä pieniä pettymyksiä, joita naapurimaiden johtajat eri aikoina ovat toisilleen tuottaneet.
Laarin venäjänpolitiikka on ollut selkeää eron tekemistä. Siihen on liittynyt myös sellainen politiikka Viron venäläisvähemmistöön, jota Viron historiaa tuntemattomien on voinut joskus olla vaikea pitää kaikilta osin viisaana ja hyväksyttävänä. Edellä mainittujen ohella kiitosta venäjänpolitiikalleen saamasta tuesta Laar antaa vähän yllättäen myös silloiselle Ukrainan pääministeri Leonid Kuchmalle.
Viron sisäpolitiikka ei ole itsenäisyysajalla kovin helposti ulkopuolisille avautunut eikä se ole ollut vapaa kriiseistä ja jännitteistä. Niihin Laarkin viittaa ja tuo esiin pari mielenkiintoista tapausta, joissa Viron uusi ja pieni armeija on aiheuttanut poliittiselle johdolle harmaita hiuksia.
Mielenkiintoinen on myös Laarin ja presidentti Lennart Meren suhde. Meri valittiin Isamaaliitin ehdokkaana virkaansa, mutta ihan kitkattomasti ei yhteistyö presidentin ja pääministerin kesken aina ole sujunut.
Viimeisessä luvussa Laar koittaa katsoa tulevaisuuteen parinkymmenen vuoden aikatähtäyksellä. Aika tavanomaisessa trenditarkastelussa on myös selvä kannanotto siihen, ettei Virosta tule ”tylsää pohjoismaata”. Tämä mõõdukat-puolueen eli sosialidemokraattien entisen johtajan ja entisen ulkoministeri Tomas Hendrik Ilveksen visio on Laarin uusliberalismille selvä vastakohta.
tammikuu 2003
