Penguin, 187 s., St.Ives plc. 2003
Kunnianosoitus George Orwelille
George Orwell on aina kuulunut suosikkikirjailijoihini. Ei vain poliittisena esseistinä ja satiirikkona – Road to Wigan Pier, Homage to Catalonia, Animal Farm, 1984 – vaan myös kaunokirjailijana, vaikkei häntä sellaisena yleisemmin ole noteerattu.
Hitchensin kirja ei ole Orwell-elämäkerta – niitä on olemassa jo useita – vaan lähinnä Orwellia ja hänen töitään ja niistä käytyä polemiikkia käsittelevä esseekokoelma. Yksi teemoista on se, miten hyvin jo vuonna 1950 kuolleen Orwellin visiot ja arvot ovat kestäneet maailman muutoksissa. Hitchensin vastaus on, että erittäin hyvin. Kaikki eivät ole samaa mieltä ja Hitchensin kirjan pääasiana onkin polemisoida Orwellia ja hänen teoksiaan vähättelevien jälkiviisaiden kanssa.
Kylmän sodan aikana oli selvää että Orwell joutui idän myötäjuoksijoiden hampaisiin trotskilaisena ja inhottavana neuvostovastaisena satiirikkona. Vielä viime vuosikymmenenä Orwelliin pyrittiin lyömään mccharthyistisen ilmiantajan leima, kun hänen väitettiin laatineen listoja potentiaalisista kommunistien myötäjuoksijoista Englannin ulkoministeriön käyttöön.
Yksi Hitchensin erikseen käsittelemä teema on tuo yllämainittu Orwellin ns. ilmiantolista. Hitchens muistuttaa ensinäkin siitä, että Orwellia sodan aikana askarrutti se, miten monista manner-Euroopassa oli niin helpolla tullut Hitlerin yhteistoimintamiehiä. Hän oli vuonna 1942 kirjoittanut Partisan Reviewssa, että voisi hyvinkin laatia alustavan listan tällaisista takinkääntäjistä siltä varalta, jos natsit miehittäisivät Englannin. Sodan jälkeen oli Orwellille luontevaa pohtia, millaiset ihmiset voisivat toimia vastaavina yhteistoimintamiehinä kommunistien miehityksen sattuessa, ottaen huomioon senkin, että monet kommunistit olivat elokuusta 1939 kesäkuuhun 1941 hyvin sopeutuneet yhteistoimintaan natsien kanssa.
Kyseinen 35 nimen lista syntyi v. 1949 Englannin ulkoministeriön erityistehtävissä toimineen ja Orwellin viimeisen rakkaudenkohteen Celia Kirwanin aloitteesta. Listan läpikäynyt Hitchens toteaa, ettei siinä – erotuksena McCarthyn villeistä listoista – ollut yhtään väärää tai virheellistä tietoa tai luonnehdintaa, jotka eivät nykyisessäkin valossa olisi oikeaan osuneita. Ainoa listan henkilöistä, jonka Orwell ”lähes varmasti” nimesi agentiksi on siksi myös osoitettu. Kyse oli neuvostotiedustelun laskuun toimineesta Peter Smolkasta, joka tiedotusministeriön virkailijana oli tehnyt kaikkensa estääkseen Animal Farmin julkaisemisen. Muut olivat Orwellin näkökulmasta tavalla tai toisella taipuvaisia älylliseen epärehellisyyteen tai opportunismiin stalinismin suhteen. Richard Crossman esimerkiksi oli Orwellin muistiinpanojen mukaan ”?Political climber. Zionist (appears sincere about this). Too dishonest to be outright F.T.”, mikä todennäköisesti tarkoitti ”fellow travelleriä”. Listaa käytettiin vain ulkoministeriön rekrytoinnin apuna, eikä sitä luovutettu brittien salaisen poliisin käyttöön.
Muu kritiikki, jolta Hitchens lähes idolisoimaansa Orwellia haluaa suojata, koskee eri tahoilta esitettyjä näkemyksiä Orwellin puutteellisesta naisempatiasta, kirjallisesta lahjattomuudesta, homofobiasta, trotskismista ja englantilaisnationalismista (ei siis brittinationalismista).
Osan kritiikistä Hitchens torjuu, osan myöntää, – eikä hän millään tavoin kiistä eikä puolusta Orwellin voimakkaita homoihin kohdistuneita ennakkoluuloja – mutta tekee sen tavalla jossa Orwellin kriitikot usein aika herkullisesti osoitetaan tavalla tai toisella rajoittuneiksi tai vääristelijöiksi.
syyskuu 2003
