Edita, 124 s., Helsinki 2003
Amerikka opettaa, ihan niin kuin Siperiakin
SITRA:n tutkimusjohtaja Antti Hautamäki on jo reilun vuosikymmenen ajan käynyt omaa sitkeää kampanjaansa suomalaista hyvinvointivaltiota vastaan sen korvaamiseksi uusliberalistiset mittapuut täyttävällä spontaanilla yhteiskunnalla, millä nimikkeellä hän vielä v. 1993 omaa ihanneyhteiskuntaansa nimitti.
Tällä kertaa Hautamäki hakee vauhtia Amerikasta, jossa hän vietti syksyn 2002 vierailevana tutkijana piilaaksossa. Piilaakson menestystarina on alkanut jo pikkuhiljaa hiipua, mutta se ei Hautamäen aatteellista tahtia ole juurikaan hidastanut. Hänelle Yhdysvallat on dynaamisuuden, innovatiivisuuden ja yrittäjyyden luvattu maa, jossa terveydenhuolto on korkeatasoista (joskin kallista) ja koulutuskin laadukasta. Yhteenvetona Hautamäki tiivistää: ”Ainakin keskiluokkaisen kansalaisen kannalta asiat ovat kunnossa”.
Ihan kaikki eivät edes Hautamäen mielestä USA:ssa ole keskiluokkaisia. Alaluokkakin on olemassa, mutta sille Hautamäki ei paljoa ajatuksia uhraa, onhan järjestelmä kannustava ja hyväntekeväisyys kukoistaa, kun rikkailta liikenee vähäiseltä verotukselta ropoja köyhimmillekin. Rikollisuus ja turvattomuus on sekin enimmäkseen paikallista. San Fransicossa on asunnottomia vain 6500, kun heitä paljon pienemmässä Helsingissä on 6000 – 10000. Ja sitä paitsi San Fransiscossa ”asunnottomat ovat parhailla kauppapaikoilla kerjäämässä, kun taas Helsingissä he ovat metsiköissä ja kaatopaikoilla poissa ihmisten silmistä”.
Tällä kertaa Hautamäen mantrana ovat Suomessa tarvitut ”rakennereformit”. Hautamäki on loukkaantunut siitä, miten ”puhe spontaanista toiminnasta, toimintavalmiuksista ja kannustavuudesta torjutaan liian helposti ”Amerikan mallina” tai ”uusliberalismina. Heti kun viitataan Yhdysvaltojen kokemuksiin, sosiaalivaltion puolustajat marssittavat todisteensa Yhdysvaltojen köyhyydestä ja tuloeroista”. Nyt kun Hautamäki on oikein nimennyt kirjansa Amerikan mukaan ei hän kuitenkaan käytä tilaisuutta osoittaakseen nämä todisteet vääriksi. Olisiko siksi ettei eriarvoisuus Hautamäen mielestä ole ongelma vaan välttämätön, ellei suorastaan toivottava olotila.
Tämä ei tarkoita, etteikö Hautamäen ohuessa pamfletissa olisi ihan asiaakin tietoyhteiskunnasta, verkostoitumisesta ja osaamisesta. Ja totta kai Hautamäen identifioimat hyvinvointiyhteiskunnan haasteet – väestön ikääntyminen, globalisaatio, kansainvälinen kilpailu – ovat todellisia. Tiemme eroavat siinä, että kun Hautamäki näkee ongelmana verotuksen, liian laajan julkisen talouden ja hyvinvointivaltion raskauden, niin minä näen pohjoismaisen hyvinvointivaltion tekijänä, joka on nostanut pohjoismaat maailman kärkeen kilpailukykyisinä ja hyvän ympäristönhoidon, kohtuullisten tuloerojen ja hyvän hallinnon leimaamina tietoyhteiskuntina. Tietenkin sitä on kehitettävä ja sopeutettava uusiin haasteisiin, mutta metsään mennään jos pohjoismaisen mallin paradigmat halutaan korvata milloin amerikasta, milloin jostain muualta apinoiduilla ajatuksilla.
lokakuu 2003
