Like, 311 s., Keuruu 2003
Karua kertomaa Tshetseniasta
Ilman Anna Politkovskajaa tietäisivät ihmiset Venäjällä ja sen ulkopuolella paljon vähemmän siitä mitä Tshetsheniassa tapahtuu. Rohkea toimittaja on tehnyt yli neljäkymmentä reportaasimatkaa Tshetsheniaan ja huolehtinut sitkeällä kirjoittamisellaan ja puhumisellaan siitä, ettei Tshetshenian sota ole päässyt kokonaan unohtumaan. Hänet on täydellä syyllä palkittu monilla journalisti- ja ihmisoikeuspalkinnoilla.
Bolshevikit kutsuivat tsaarin Venäjää kansojen vankilaksi, mutta päästettyään muutaman kansan – suomalaiset mukaanlukien – lokakuun vallankumouksen jälkeen vapaaksi etsimään omaa tietään onneen he Stalinin aikana pystyttivät vielä ankaramman vankilan pienille kansoille. Lievitystä ei tuonut se, että monet vanginvartijoista saattoivat Stalinin tavoin olla itse vähemmistökansallisuuksista peräisin ja että isovenäläisten asema ei ollut juurikaan parempi. Stalin mm. pakkosiirrätti ison osan Tshetshenian ja naapuritasavallan Ingushian väestöstä Keski-Aasiaan.
Jos ketkä niin tshetsheenit tuntevat Neuvostoliiton ajan kärsimyshistorian, vaikka Brezhnevin ajan pysähtyneisyyden kausi oli heidän kannaltaan parasta aikaa, kuten Politkovskajan kirjassa oleva lyhyt liite maan historiasta kertoo. Ja kuten Topeliuksensa tuntevat suomalaiset tietävät, on nyt käynnissä oleva, vaikkakin virallisesti päättyneeksi julistettu toinen Tshetshenian sota itse asiassa jo aika mones.
Anna Politkovskaja ei kuitenkaan kirjoita Tshetshenian historiaa eikä ole kenenkään asialla, vaan kertoo suoraan ja koruttomasti Tshetshenian todellisuudesta, likaisesta sodasta jossa inhimillisyys katoaa. Vaikka Venäjän viranomaiset herkästi syyttävätkin Politkovskajaa terroristien tukemisesta ei häneltä liikene mitään sympatiaa sellaiselle väkivallalle, jota myös tshetsheenit ovat käyttäneet, eikä hän tee yhdestäkään tshetsheenijohtajasta sankaria. Yksi tshetsheenien onnettomuuksista onkin, että myös heidän johtajansa ovat heidät pettäneet.
Politkovskaja kirjoittaa detaljoidusti katoamisista, suodatuspisteistä ja erityisoperaatioista ja niihin rutiininomaisesti liittyvistä sotarikoksista, rosvouksesta ja ihmisoikeusloukkauksista kidutuksineen, nöyryytyksineen ja murhineen. Uhrien ja heidän omaistensa haastatteluihin perustuvia kuvauksia ei voi lukea välinpitämättömänä: miten tällainen voi olla mahdollista?
”Federaalien” eli venäläisten sotilasosastojen, FSB:n ja muiden voimankäyttövirastojen menetelmät ja käytös ovat tietenkin, paitsi kansainvälisten sopimusten myös Venäjän omien lakien ja määräysten vastaisia. Kuitenkin vain yksi korkea-arvoisempi venäläisupseeri, eversti Budanov, on joutunut vastaamaan oikeudessa syytteisiin nuoren tshetsheenitytön raiskauksesta ja murhasta. Kuten Politkovskaja kuvaa, on tämänkin tapauksen käsittely edennyt kaikkea muuta kuin luottamusta herättävällä tavalla.
Toki Politkovskaja kertoo myös humaaneista venäläisviranomaisista jotka ovat vaikeissa olosuhteissa pyrkineet pitämään kiinni laillisuudesta ja auttamaan hädänalaisia tshetsheenejä. Hän kertoo kenraaliluutnantti Anatoli Pozdnjakovista, presidentin sotarikoksia tutkimaan asettaman erikoiskomission johtajasta, jonka helikopteri ammuttiin alas Stinger-ohjuksella – näitä amerikkalaisten Talebaneille ja muille venäläisiä vastaan taistelleille afgaaneille toimitettuja ohjuksia on edelleen kateissa satoja – vain muutama minuutti sen jälkeen kun se oli noussut Groznyin kentältä mukanaan koko komission korkein johto ja sen sotarikoksista keräämä aineisto.
Helikopterin mukana tuhottiin viimeinen vakava yritys ylläpitää joitain pelisääntöjä likaisessa sodassa. Pudotus tapahtui muutama päivä syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, jolloin kenelläkään ei ollut kiinnostusta kyseenalaistaa terroristeja syyllistänyttä virallista versiota tapahtuneesta, eikä kysyä sen Politkovskajan esiin kaivaman tiedon perään, jonka mukaan korkea-arvoisia kenraaleja kuljettanut ilma-alus oli päästetty poikkeuksellisesti matkaan ilman mitään taistelusuojausta.
Tshetshenian sota on osaltaan ilmaus siitä, miten Venäjällä on vielä matkaa aidon demokratian vaatimukset täyttäväksi oikeusvaltioksi. Vertailuna tulee mieleen Serbia, jossa vasta pääministerin murha aikaansai riittävän voimakkaan tahtotilan ryhtyä purkamaan kommunismin ja Milosevicin aikaisten voimankäyttöviranomaisten ja rikollisen mafian hämärää liittoa, joka oli Milosevicin kaatumisen vaalivoiton jälkeenkin pitänyt Serbian haurasta demokratiaa kuristusotteessaan.
Kirjan julkaisemisen jälkeen on Tshetsheniassa toimeenpantu kansanäänestys uudesta perustuslaista. Kansanäänestys toimeenpantiin sellaisella kiireellä ja sellaisissa olosuhteissa, ettei EU, ETYJ tai Euroopan neuvosto sen enempää kuin kansainväliset ihmisoikeusjärjestötkään voineet antaa sille sellaista lausuntoa, joka olisi sen legitimiteetin vahvistanut.
Vaikka kansainvälisoikeudellisesti Venäjän federaation ja Tshetshenian suhde katsottaisiinkin Venäjän sisäiseksi asia, niin sota, väkivalta ja ihmisoikeusrikkomukset eivät sitä ole. Euroopan unionin tulisi kyetä myös Tshetshenian suhteen sopimaan yhteisestä politiikasta joka auttaisi Venäjää vapautumaan sodan painolastista ja antaisi tshetsheeneille rauhan ja mahdollisuuden rakentaa kestävää tulevaisuutta.
huhtikuu 2003
