Bloomsbury, 404 s., St.Ives plc 2002
Slobo Serbian onnettomuutena
Entisen Jugoslavian alueella tehtyjä sotarikoksia tutkivan Haagin tuomioistuimen tähtisyytetty on Jugoslavian ja Serbian entinen presidentti Slobodan Milosevic. Mutta onko hän niin suuri ja yksiselitteinen roisto kuin millaiseksi hänet on länsimaisessa julkisuudessa demonisoitu? Tärkeimmän. näyttöihin ja selkeään rikosoikeudelliseen arviointiin perustuvan vastauksen antaa aikanaan Haagin tuomioistuin. Sitä odotettaessa on kuitenkin hyödyllistä tutustua päähenkilöön vähän perusteellisemmin Adam LeBorin Milosevicista kirjoittaman laajan ja perusteellisen elämäkerran pohjalta.
Ensimmäiseksi on hyvä palauttaa mieliin, ettei Milosevic länsimaiden retoriikassa suinkaan aina ole ollut nyt hyljeksitty entinen diktaattori ja sotarikollinen. Oli aika, jolloin hänessä nähtiin Jugoslavian USA:ssa vaikutteita imenyt potentiaalinen länsimielinen uudistaja, mies ”jonka kanssa voidaan hoitaa asioita” ja joka Bosnia-Hetsegovinan sodan päättäneissä Daytonin neuvotteluissa kohotettiin lähes sankarin asemaan.
Milosevic sellaisena kun LeBor hänet kuvaa ei jätä kovin kummoista vaikutelmaa johtajana, ajattelijana tai visionäärinä. Hän oli jo nuorena orientoinut harmaan puoluebyrokraatin uralle, kun hänen suojelijansa Ivan Stambolic veti hänet valtiojohtoisen Tehnogas-yhtiön johtotehtäviin ja sieltä Beobankin johtoon ja sen New Yorkin toimiston päälliköksi vv. 1978-82. Sieltä hän palasi Stambolicin suojattina ensin Belgradin ja sitten Serbian osavaltion puoluejohtajaksi. Organisaatiopolitikoinnissa hän oli ilmeisesti Stalinin veroinen muiden aluksi aliarvioima lahjakkuus.
Jugoslavian hajotessa Titon aikana kurissa pidetyt nationalistiset ja etniset intohimot pääsivät taas valloilleen ja Milosevicista tuli serbien kansallisten pyrkimysten johtaja. Hänen serbinationalisminsa oli hyvin myöhäsyntyistä ja se perustui ensi sijassa poliittiseen laskelmointiin. Milosevicin paradokseihin kuuluu, että hänen vaimonsa Mira Markovic loi myös omaa uraa miestään paljon vakaumuksellisempana kommunistina. Nyttemmin jonkinlaiseksi Elena Ceasescuksi demonisoitu Markovic yritti loppuun saakka pitää monikansallista Jugoslaviaa koossa ja tuomitsi yhtä jyrkästi serbinationalismin kuin muutkin liittovaltiota hajottaneet pyrkimykset, kun Milosevic jo teki diilejä Jugoslavian perinnön- ja vallanjaosta kroaattien ja serbien kesken Kroatian Franjo Tudjmanin kanssa.
Milosevic vastaa nyt oikeudessa serbien sekä Bosniassa, Kroatiassa että Kosovossa tekemistä sotarikoksista. Bosnian ja Kroatian osalta yksiselitteisen linkin todistaminen Milosevicin ja kansanmurhapyrkimysten välillä voi olla vaikeaa. Mitään Milosevicin suoria käskyläisiä eivät Bosnian serbijohtajat Karadzic ja Mladic ainakaan olleet ja Milosevic kohteli heitä silmiinpistävän töykeästi ja halveksivasti Daytonissa. Kosovon osalta linkki on läheisempi, vaikka teloituspaikoilta löytyvää ns. savuavaa asetta ei Milosevicin käteen ole siihenkään liittyen helppo sovittaa.
Serbeille Milosevicin valtakausi oli suuri onnettomuus. Talous ja turvallisuus romahtivat, maata pommitettiin ja se vajosi salaisen poliisin, rikollisliigojen ja poliitikkojen epämääräisen valtaverkoston käsiin. Näissä oloissa pahamaineisen Arkanin kaltaiset sadistiset gangsteripomot saivat juhlia. Kuinka paljon Milosevic ja tämän perhe itse käärivät liiveihinsä laitonta saalista on vielä selvittämättä. Milosevicn syrjäyttäminen dramaattisissa presidentinvaaleissa lokakuussa 2000 loi edellytykset Serbian paluulle Euroopan yhteyteen, mutta Milosevicn ajan hämärän valtaverkoston purkaminen maassa on edelleen kesken.
Adam LeBor on useita kirjoja tehnyt ja mm. Timesia ja Independentiä avustanut kokenut ulkomaankirjeenvaihtaja. Vaikka Milosevicin elämäkerta nojaa enemmän kirjallisuuteen ja haastatteluihin kuin varsinaisiin alkuperäislähteisiin ei sitä historiantutkimuksenakaan voi suuremmin moittia. Kiitettävää on pyrkimys kohtuullisen objektiivisen otteen säilyttämiseen, vaikka kohde onkin suuria intohimoja herättävä henkilö.
lokakuu 2003
