Laffont, 1105 s., Pariisi 1997
Kommunismin musta kirja
Olen vihdoin saanut luettua Kommunismin mustan kirjan loppuun saakka. Vaikka kaikki yli 1000 sivua olen avannut, on tunnustettava, etten ole aivan jokaista lukenut yhtäläisellä tarkkuudella. Jossain vaiheessa teloituksista, kidutuksista, nälänhädistä ja vankileireistä lukeminen alkaa jo turruttaa. Kirja onkin laajan dokumentaatioaineistonsa osalta eräänlainen käsikirja, josta tarvittaessa voi etsiä lähempää tietoa.
Kommunismin nimissä tehdyt rikokset eivät ole uusi asia. Niiden kieltäminen kävi kommunisteille itselleenkin mahdottomaksi viimeistään Hrutshevin kuuluisan yksitoista tuntia kestäneen puoluekokouspuheen jälkeen vuonna 1956. Kommunismin romahduksen jälkeen avautuneet arkistot ovat kuitenkin tuoneet vielä lisää karmaisevia yksityiskohtia julkisuuteen ja ennen kaikkea osoittaneet sen, miten pitkään hellitty myytti pahasta Stalinista hyvän Leninin perinnön turmelijana on yksinkertaisesti väärä. Punainen terrori oli nimenomaisesti Leninin siunaama ja alkuunpanema, Stalin vain lavensi sen mittasuhteita ja otti uhrikseen myös niitä, joiden kommunistista vakaumusta ei voinut asettaa kyseenalaiseksi.
Kommunismin nimissä tehtyjen rikosten dokumentointi näinkin yksityiskohtaisesti on perusteltua jo vähintään kunnianosoituksena sen miljoonille uhreille. Silti vielä tärkeämpää kuin tietää mitä ja miten kaikki tapahtui, on saada vastaus kysymykseen miksi.
Tämä on edelleen paikoin raivoisankin debatin aihe. Vastaaminen olisi helpompaa, jos kommunismi olisi ainoa aate, jonka nimissä 20. vuosisadalla on lahdattu miljoonia ihmisiä. Natsismi ja fasismi olisivat hyvin todennäköisesti päässeet samoihin absoluuttisiin lukuihin, jos olisivat selviytyneet toisen maailmansodan voittajina. Erimuotoinen antikommunismikin – myös demokratioiden tukemana – on sekin vaatinut uhrinsa, vaikka heistä kertovat voluumit paljon ohkaisemmiksi jäävätkin. Unohtaa ei sovi myöskään kolonialismin tai uskonnollisen fundamentalismin uhreja.
Muiden kuin kommunistien uhreista muistuttaminen ei vähennä kommunismin nimissä tehtyjen rikosten kauheutta eikä vapauta pohtimasta sitä, missä määrin kyse oli todella kommunismin nimissä tehdyistä ja missä määrin kommunismista itsestään lähteneistä rikoksista. Mustan kirjan kirjoittajat eivät lopullista vastausta anna, vaikka vahvasti vyöryttävätkin aineistoa sen tueksi, että itse kommunistinen ideologia proletariaatin diktatuureinen ja jesuiittamoraaleineen – ainakin siinä muodossa kuin Lenin ja hänen sellaiset seuraajansa kuten Mao, Kim Il-sung, Ceausescu, Pol Pot, Mengistu ja monet muut sen määrittivät ja sitä toteuttivat – on syyllinen.
Siellä täällä myös Mustassa kirjassa vilahtaa kommunistien johtoportaissakin niitä, jotka kauhistelivat aatteen aikaansaannoksia. Heidän kohtalokseen yleensä koitui liittyminen muiden uhrien joukkoon.
Kaikesta huolimatta joidenkin Mustasta kirjasta inspiraationsa saaneiden viritelmät suuren rikosprosessin nostamisesta kommunismia ja kaikkia sen kannattajia vastaan – mitä kirjan kirjoittajat eivät esitä – eivät tunnu kovin järkeviltä. Sinänsä on perusteltua, että kommunismin entiset – ja nykyiset, jos heitä löytyy – kannattajat saatetaan avoimesti ottamaan kantaa aatteensa nimissä ja toimesta tapahtuneeseen, vaikkei siihen uusia näytösoikeudenkäyntejä tarvitakaan.
Paras peruste tällaiselle prosessille olisi, jos se voisi vähentää vastaavien rikosten ja ihmisoikeusrikkomusten toistumisen mahdollisuuksia maailmassa. Se ei ole suinkaan varmaa, vaan lopputulos voi olla osin päinvastainenkin. On näet tärkeätä, ettei millekään aatesuunnalle, uskonnolle tai valtapyrkimykselle anneta liiallista erityisasemaa, joka vähentäisi muiden nimissä tehtyjen rikkomusten saamaa huomiota. Ennen kaikkea on tunnistettava ne olosuhteet, joissa tällaiset rikokset ylipäätään syntyvät. Köyhyys, tietämättömyys, demokratian, avoimuuden ja sananvapauden puute ovat tämän listan kärjessä.
Helmikuu 2002
