Penguin Allen Lane, 282 s., St.Ives Plc 2002
Globalisaation inside-kriitikko
Joseph Stiglitzin globalisaatiokritiikki ei ole uutta – samankaltaista löytää myös kirjavinkin kirjoittajan monista puheista ja artikkeleista -, mutta se on tavallista paremmin argumentoitua ja asiantuntevampaa. Ennen kaikkea se tulee hyvin epätavalliselta taholta. Stiglitz toimi 90-luvulla ensin Bill Clintonin hallinnossa talousministerin asemaa vastaavassa Council of Economic Advisors’n puheenjohtajan tehtävässä ja siirtyi siitä Maailmanpankin pääekonomistiksi ja kakkosmieheksi. Pankin hän jätti kaksi vuotta sitten. Viime vuonna hänet palkittiin kansantaloustieteen Nobelin palkinnolla.
Stiglitz käsittelee lyhyesti globalisaatiota ja sen haasteita yleisemminkin, mukaan lukien kauppaa ja maailman kauppajärjestöä WTO:ta. Varsinaisesti hän keskittyy Maailmanpankin sisarorganisaation, kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) toimintaan. Stiglitz palauttaa mieleen, miten valuuttarahasto aikanaan luotiin paljolti Bretton Woods- neuvotteluissa Englannin pääedustajan John Maynard Keynesin ajatusten mukaisesti instituutioksi, jonka tarkoituksena oli globaalisella tasolla huolehtia rahan tarjonnan kansainvälisestä riittävyydestä ja täystyöllisyyttä tukevan kokonaiskysynnän ylläpitämisestä luotottamalla maita, joilla siihen ei muuten olisi ollut resursseja. Toisin sanoen IMF:n tehtävä oli markkinapuutteiden korjaaminen.
Reaalisesti olemassa oleva IMF on kuitenkin jo vuosikymmeniä ollut, kuten Stiglitz sanoo, markkinafundamentalistien dominoima. Stiglitz käy viime vuosilta lävitse suuren joukon esimerkkejä IMF:n siirtymätalous- ja kehitysmaille sanelemista markkinafundamentalistisista ohjelmista. Niihin ovat uskonkappaleina aina kuuluneet makroekonominen vakauttaminen, yksityistäminen ja markkinoiden avaaminen. Stiglitz ei suinkaan ole näitä vastaan sinänsä ja alleviivaa makroekonomisen vakauden välttämättömyyttä itsekin. Kuitenkin dogmaattinen vaatimus yksityistämisestä ja markkinoiden avaamisesta ilman, että edellytyksiä niiden onnistuneeseen toteuttamiseen on olemassakaan, on saanut aikaan suunnatonta vahinkoa.
Stiglitz ei siis ole suinkaan markkinakielteinen, mutta markkinat eivät toimi täydellisesti muualla kuin oppikirjoissa. Siksi myös julkisella vallalla on välttämätön rooli markkinoiden pelisääntöjen valvojana sekä itsekin taloudellisena toimijana markkinoiden puutteiden korjaamisessa. Niinpä esimerkiksi yksityistäminen ja kilpailuttaminen tilanteessa, jossa markkinat toimivat epätäydellisesti, tuovat vain vahinkoa. Markkinauudistusten aikataulutus ja konteksti on siksi erityisen tärkeää.
Esimerkkejä virheistä ja vahingoista riittää. Räikeimpiin kuuluu Jeltsinin aikainen IMF:n vaatima ja siunaama yksityistäminen Venäjällä, joka antaa modernin kontekstin Proudhonin vanhalle iskulauseelle ”omistus on varkautta”. Kiireesti toteutetut markkinareformitkaan eivät ole osoittautuneet erityisen onnistuneiksi. Stiglitzin vertailussa (entisten) kommunistimaiden talousuudistuksista korkeimmat pisteet saavat maltillisesti edenneet Puola ja ennen kaikkea Kiina, joka tosin yksipuoluejärjestelmästä edelleen kiinnipitävänä maana ja kyseenalaisen ihmisoikeustilanteensa vuoksi ei muuten Stiglitziltäkään kiitosta saa.
IMF:n vaikutus on suurimmillaan silloin, kun jokin maa ajautuu taloudellisiin vaikeuksiin ja tarvitsee tukea horjuvalle valuutalleen. IMF tulee apuun, mutta ei ilman sen markkinafundamentalismia toteuttavia ehtoja. Vastustuskyvyttömimpiä ovat tietenkin köyhimmät kehitysmaat. Yhtä paljon kuin IMF:n luottoja ne tarvitsevat myös sen antamaa mainetodistusta rauhoittamaan yksityisiä sijoittajia.
Stiglitz käsittelee laajasti muutaman vuoden takaista Aasian talouskriisiä. Tarkastelun lopputulema on, että siitäkin vähimmin vaurioin selvisivät ne maat, jotka vähiten antoivat periksi IMF:n vaatimuksille. Kyse ei ole Stiglitzin mukaan ole vain siitä, että IMF:n lääkkeet pannaan yleensä köyhien välittömästi maksettaviksi, vaan siitä, etteivät ne tuo tavoiteltua vakautta ja kasvua edes pidemmällä aikavälillä.
Myös Aasian kriisissä näkyy outo epäjohdonmukaisuus IMF:n politiikassa. Sen dogmaattinen usko siihen, että markkinat ovat aina oikeassa, ei ole ulottunut valuutakursseihin, vaan IMF on ollut valmis tukemaan yliarvostettuja valuuttakursseja ja vaatimaan valuuttakriisiin joutuneita maita nostamaan korot pilviin ylikurssin pönkittämiseksi. (Suomessa sama virhe osattiin tehdä tosin ilman IMF:n ohjeitakin.) Kun siinä kuitenkin on epäonnistuttu, on kyseisille maille (sekä IMF:ä rahoittaville veronmaksajille) aiheutettu vain täysin turhia menetyksiä voittojen jäädessä spekulanteille. Jos IMF:n suoneniskut eivät potilasta olekaan pelastaneet, ovat toimet kuitenkin yleensä auttaneet suuria länsimaisia pankkeja välttämään oman holtittoman luototuksensa tappioiden enimmän osan realisoitumisen.
Perussyynä IMF:n epäonnistuneeseen politiikkaan Stiglitz näkee sen, että alun perin globaalin maailmantalouden etuja edistämään perustettu rahasto onkin omaksunut globaalien rahoitusmarkkinoiden etujen ajamisen päätehtäväkseen. Missään tätä ei tietenkään ole virallisesti sanottu, mutta Stiglitzin mukaan sen voi päätellä siitä, miten IMF käytännössä toimii. Se ei ole ihmeteltävää, kun katsoo, mistä valuuttarahaston johtajat rekrytoidaan ja minne he IMF:stä mieluiten hakeutuvat.
Stiglitz mainitsee esimerkkinä myös IMF:n varapääjohtajan Stanley Fischerin siirtymisen valuuttarahastosta yhden maailman suurimman rahoituskonsernin Citigroupin varapääjohtajaksi. Provokatorisesti Stiglitz kirjoittaa tähän liittyen: ”Voi vain kysyä, palkittiinko Fischer ruhtinaallisesti siitä, että hän oli uskollisesti toimeenpannut sen mitä häneltä edellytettiin”.
IMF:n puolustajat katsovat Stiglitzin tällä ylittäneen sopivaisuuden rajat. Ainakin The Economist ja IMF ovat tästä repineet vaatteensa ja valuuttarahaston pääekonomisti on jopa julkisesti lausunut tuomionsa Stiglitzin kirjasta. Se on poikkeuksellista, sillä tähän asti IMF ei ole juurikaan vaivautunut vastaamaan minkäänlaiseen kritiikkiin. Ilman Fischeriin kohdistunutta provokaatiota näin tuskin olisi käynyt nytkään.
On kuitenkin huomattava, ettei Stiglitz syytä Fischeriä eikä valuuttarahaston johtajia väärinkäytöksistä tai pahansuopaisuudesta köyhiä kohtaan. Kyse on Stiglitzin mukaan siitä, että IMF:n johtoporras uskoo niin vuorenvarmasti pääomamarkkinoiden vapauttamiseen ja siihen, että heidän reseptinsä aikanaan koituvat myös köyhien hyväksi, ettei se tunnusta mitään tämän näkemyksen kanssa ristiriitaisia tosiasioita.
Stiglitz on niitä Paul Krugmanin kaltaisia ekonomisteja, jotka osaavat myös kirjoittaa kansantajuisesti ja hyvin. Minkä hän J.K. Galbraithiin nähden ehkä terävyydessä ja ironian viljelyssä häviää, hän kuitenkin vahvalla asianhallinnalla voittaa.
elokuu 2002
