Aufbau Taschenbuch Verlag, 404 s., Berlin 2001
Näytösoikeudenkäynnit kansandemokratioissa
Stalinin suuret puoluepuhdistukset näytösoikeudenkäynteineen vuosina 1937-38 eivät jääneet ainoiksi lajeissaan. Sodan jälkeen uudet pidätysaallot ja oikeudenkäynnit antoivat Neuvostoliitossa töitä tuomareille ja paisuttivat vankileirien saaristoa. Niin sanotun lääkärisalaliiton ”paljastuminen” ennakoi jälleen uutta, erityisesti juutalaisiin ”kosmopoliitteihin” kohdistettua terroriaaltoa. Stalinin kuolema keväällä 1953 pysäytti kuitenkin sen, ja muut vireillä olleet prosessit ja Lavrenti Berijan syrjäyttäminen myöhemmin samana vuonna avasivat tien tuomittujen vapauttamiseen ja rehabilitointiin.
Toisen maailmansodan seurauksena Stalinin valtapiiri laajeni. Neuvostoliiton omat rajat siirtyivät lännemmäksi ja Itä-Euroopan kansandemokratioissa Tshekkoslovakian kaappaus keväällä 1948 varmisti kommunistien Neuvostoliitolle alisteisen yksinvallan. Ensimmäiset säröt sosialististen kansojen perheessä syntyivät kuitenkin jo pian, kun Stalin pahastui Titon suunnitelmista järjestellä Balkanin valtioiden suhteita uudelleen Jugoslavian johtaman liiton puitteissa. Kun Tito ei riittävän nöyrästi osannut korjata virheitään, joutui siihen asti täysin stalinistista sisäpolitiikkaa toteuttanut Jugoslavia kirkonkiroukseen, eli Jugoslavian kommunistinen puolue suljettiin Komiternin perillisen Kominformin ulkopuolelle.
Stalin inhosi epäilemättä aidosti Titoa ja pelkäsi tottelemattomuuden leviämistä. Hän käytti välirikkoa häikäilemättömästi perusteena vaatia valtapuolueita puhdistamaan riveistään titolaisuudesta rohkaistuneet oikeistolaiset ja nationalistiset ainekset. Varmaa kuitenkin on, ettei edes vainoharhainen Stalin uskonut näiden vuosien puhdistuksissa teloitettujen tai pitkiin vankeusrangaistuksiin tuomittujen pitkän linjan kommunistien todella syyllistyneen niihin tekoihin, joihin he tunnettujen menetelmien käytön jälkeen tunnustivat syyllisyytensä.
Lähtökohtaa kuvaa hyvin KGB-eversti Mihail Likatshovin vuonna 1950 esittämät madonluvut tshekkoslovakialaisille yhteistyökumppaneilleen, kun nämä epäröivät pidätettäväksi määrätyn Koloman Moskovitzin syyllisyyttä: ”Stalin on lähettänyt minut tänne varmistamaan sen, että päitä putoaa. Haluan mieluummin katkaista 150 ihmisen kaulat kuin menettää oman pääni. Minulle on yhdentekevää, mistä hankitte tietonne ja kuinka tosia ne ovat. Minä uskon hänen syyllisyyteensä ja voitte jättää muun minun huolekseni. Miksi te tästä paskajutskusta niin huolehditte?”. Moskovitzin kävi huonosti.
Puhdistusten laajuus ja luonne vaihtelivat maakohtaisten olosuhteiden mukaan. Paikallisen puoluejohdon innokkuus toteuttaa Moskovan vaatimuksia vaihteli. DDR:ssä ja Puolassa ei turvauduttu näytösoikeudenkäynteihin eikä kaikissa maissa juutalaisia otettu erityiseksi silmätikuksi. Esimerkiksi Unkarissa puhdistuksista vastanneet Matias Rakosi ja Ernö Gerö eivät itse juutalaisina voineet panna tälle ominaisuudelle erityispainoa oikeudenkäynneissä.
Oikeudenkäynneissä kärkinimet – Unkarissa Laszlo Rajk, Bulgariassa Traiko Kostov ja Tshekkoslovakiassa Rudolf Slansky – tunnustivat toimineensa jo pitkään erilaisten länsimaisten tiedustelupalvelujen agentteina. Syytteet ja tunnustukset osoittivat käsikirjoitusten laatijoiden luovuuden, eikä niiden olemattomalla uskottavuudella ollut suurempaa merkitystä. Erikoispiirteenä mainittakoon, että Slanskyn oikeudenkäynnissä poissaolevan ulkomaisen pääagentin rooli oli varattu Englannin työväenpuolueen vasemmistosiiven suomalaissukuiselle kansanedustajalle Konni Zilliacusille.
Täysin vailla logiikkaa eivät puhdistukset olleet. Uhreiksi päätyivät suuremmalla todennäköisyydellä ne, jotka ennen kommunistien valtaannousua olivat asuneet lännessä, osallistuneet tasavaltalaisten puolella Espanjan sisällissotaan ja/tai olivat juutalaista syntyperää, ja joiden siis saattoi pelkästään tällaisilla perusteilla olettaa voineen solmia epäilyttäviä länsisuhteita tai tunteneen vetoa titolaisuuteen ja Moskovasta riippumattomaan käyttäytymiseen. Vastaavasti Moskovassa 30-luvulla ja sodan aikana asuneet (ja silloisista puhdistuksista elossa selvinneet) kommunistit olivat suojatumpia.
Tunnustukset puserrettiin syytetyiltä raa’alla kidutuksella, häikäilemättömällä uhkailulla ja petollisella maanittelulla. Viimeisestä on esimerkkinä se, miten Janos Kadar lähetettiin pitkään kidutetun Rajkin luo vetoamaan häneen, että hän tunnustaisi syyllisyytensä asioihin, joihin kukaan ei häntä todellisuudessa syylliseksi epäillyt. Puolueen etu vaati, että titolaiset paljastettaisiin tällä tavoin imperialismin apujoukoiksi. Samalla Kadar lupasi, että vaikka Rajk tuomittaisiin kuolemaan, niin tuomiota ei koskaan pantaisi täytäntöön, vaan hänet lähettäisiin perheineen kuntoutumaan Krimille, josta aikanaan saisi palata tärkeisiin tehtäviin.
Asiaan kuuluu, että myöhemmin myös Kadar vangittiin ja häntä kidutettiin. Hengissä säilynyt Kadar kuitenkin vapautettiin ja rehabilitoitiin jo vuonna 1954. Unkarin kansannousun kukistamisen jälkeen hänestä tuli vuosikymmeniksi maan johtaja. Kadarin valtakaudella Unkarista tuli sisäiseltä käytännöltään vapain kansandemokratioista. Kadarin tunnuslause oli, että joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme. Tämä liberalismi ulottui myös Rakosia palvelleisiin kiduttajiin, eikä Hodos erityisemmin arvosta sitä, että myös hänen kuulustelijansa lyhyen vankeustuomion jälkeen armahdettiin, vaikkei heidän kiduttajantaidoilleen Kadarin Unkarissa enää käyttöä ollutkaan.
Hodos kirjoittaa perusteltua, analysoivaa ja dokumentoitua historiaa käyttäen hyväkseen Berliinin muurin kaatumisen jälkeen avautuneita arkistolähteitä. Kirjaan on liitetty myös väliin lukuja, joissa Hodos kertoo oman elämäkertansa sekä osuutensa yhtenä Rajk-oikeudenkäyntien kuulustelut ja kidutukset kokeneista uhreista. Ne lisäävät monin tavoin kirjan kiinnostavuutta, vaikka Hodos itse sanoo niiden tulleen mukaan vain kustantajan vaatimuksesta.
Vankilasta vuonna 1954 vapauduttuaan Hodos oli kadottanut uskonsa kommunismiin, mutta piti matalaa profiilia puolueen jäsenenä, kunnes tilaisuuden tullen vuonna 1957 siirtyi länteen asumaan. Hän pyrki Yhdysvaltoihin, jossa hänen äitinsä ja sisarensa olivat pitkään asuneet, mutta mccarthyismin vaikutuksenalainen USA piti kaikkia kommunisteja, myös entisiä, epätoivottuina henkilöinä ja maahanpääsy järjestyi vasta 12 vuotta myöhemmin. FBI-logiikan mukaan pidättyvyyteen saattoi olla aihettakin, sillä kommunismista luopuminen ei näytä tehneen Hodosista yltiökapitalismin tai amerikkalaisuuden sokeaa ihailijaa.
heinäkuu 2002
