LeftWord, 118 s., Delhi 2001
Intialainen fasismi
Käynti intialaisessa kirjakaupassa vahvistaa sen monelle yllätyksellisen asian, että Intia on USA:n ja Englannin jälkeen maailman kolmanneksi merkittävin englanninkielisen kirjallisuuden julkaisumaa. Intiassa julkaistaan vuosittain varmaan tuhansittain sellaista kauno- ja tietokirjallisuutta, jota parhaimmistakaan kirjakaupoista maan ulkopuolella ei saa käsiinsä. Tällaiseen määrään mahtuu roskan ja yhdentekevän ohella myös korkeatasoisia tuotteita.
Delhiläisestä kirjakaupasta käteeni jäänyt Nooranin kirja ei kuulu mihinkään edellä mainitsemistani kategorioista. Sen aihe, hindunationalismi Intiassa, on kuitenkin sekä tärkeä että ajankohtainen. Mikään uusi ilmiö se ei ole. RSS eli Rashtriya Swayamsevak Sangh on perustettu jo vuonna 1925 hindunationalistisena ”kulttuurijärjestönä”, jolla kuitenkin alusta alkaen on ollut selkeä poliittinen ohjelma. Noorani pitää sen ideologiaa puhtaasti fasistisena. Liikkeellä olikin 1930-luvulla yhteyksiä Mussolinin Italiaan, ja sen toimintamuotoihin kuuluu, muun ohella, puolisotilaallinen koulutus natsien SA:ta muistuttavissa yksiköissä. Ne ovat myös kunnostautuneet muslimeja ja kristittyjä vastaan kohdistetuissa mellakoissa. Mahatma Gandhin murhannut hindunationalisti oli RSS:n aktivisti.
Ajankohtaisuutta aiheelle antaa se, että Intiassa on vuodesta 1998 ollut koalitiohallitus, jota johtaa pääministeri A. J. Vajpayeen Bharatiya Janata -puolue (BJP). RSS ja sitä paljon nuorempi BJP ovat muodollisesti toisistaan riippumattomia, mutta Noorami dokumentoi tarkoin sen, miten orgaaninen niiden välinen suhde on.
Intian perustuslain yksi keskeinen periaate on sekularismi eli valtion riippumattomuus uskonnoista sekä moniarvoisuuden tunnustaminen. RSS vaatii tämän periaatteen kumoamista ja muiden uskontojen ”hindulaistamista”. BJP ajaa samaa asiaa Nooranin mukaan, vaikka ei vaalitaktisista syistä ja koalitiohallituksen koossapitämisen vuoksi sitä avoimesti sano.
Tilanne Gujaratin osavaltiossa kertoo, miten vakavasta asiasta on kyse. Viime kuukausien mellakoinnissa hindujen ja muslimien välillä tapettiin tuhansia ihmisiä ja tuhannet joutuivat kodittomiksi. Tuore riippumaton tutkimuskomissio katsoo, että osavaltion BJP-hallitus kantaa tapahtumista vastuun ja että osavaltion pääministeri pikemminkin yllytti muslimeihin kohdistuvaa väkivaltaa kuin yritti estää sitä. Vajpayeen hallitus Delhissäkin horjuu tapahtumien seurauksena.
Vaikka RSS-johtoinen fasistinen vallankaappaus ei ole Intiaa uhkaamassa, voi väkivaltaisuuksien uusiutuminen kuitenkin kalvaa Intian demokratiaa ja sekularismia sekä osaltaan kasvattaa jännitteitä Pakistanin kanssa. Toisaalta Intiassa tunnutaan olevan vakaasti sitä mieltä, että BJP – jonka kannatus ei parhaimmillaankaan ole ollut kuin vähän päälle 25 prosenttia – tulee häviämään seuraavat vaalit.
Sen, joka etsii lyhyttä johdatusta Intian politiikkaan yleensä tai hindunationalismiin erityisesti, ei kannata ensimmäiseksi tarttua Nooranin kirjaan. Nooranin hyvää tarkoittava, mutta vähän jankkaava antifasistinen paatos ei ole erityisen helppolukuista eikä pelkistävää. Kirjoittajan intianenglannissa ei kuitenkaan ole vikaa. Intianenglanti tunnustetaan nykyisin omaksi hyväksyttäväksi ja omia sääntöjään soveltavaksi englannin muodoksi siinä missä Oxford English tai amerikanenglantikin.
Huhtikuu 2002
