Merita, 389 s., Jyväskylä 2000
Vieläkö muistat Yhdyspankin?
Vaikka vanhaa Yhdyspankkia ei enää ole, ovat sen perilliset kuitenkin olleet sen verran perinnetietoisia, että ovat halunneet teettää sen fuusioloppuun asti ulottuvan historian. Edellinen Hugo E. Pippingin kirjoittama Yhdyspankin historia on jo pankin satavuotisjuhliin ilmestynyt teos vuodelta 1962.
Teppo Viholan tehtävä ei ole ollut helppo. Yhdyspankin viimeiset kymmenen vuotta olivat monessa suhteessa rajumman muutoksen aikaa kuin yli satakaksikymmentä edeltävää yhteensä.
Vihola toteaa alussa, ettei toimeksiantaja ole mitenkään häntä pyrkinyt ohjaamaan eikä sensuroimaan. Vain juristit ovat käyneet tekstin läpi sillä silmällä, ettei pankkisalaisuutta rikottaisi. Missä määrin tämä johti tekstin tarkistuksiin Vihola ei kerro, mutta pankkisalaisuus ja sen ahdas tulkinta voi olla todella merkittävä haitta minkä tahansa pankin historian kirjoittamiselle.
Otaksuisi kuitenkin, ettei ainakaan konkurssin tehneiden tai muutoin toimintansa päättäneiden yritysten osalta pankkisalaisuuteen enää voisi vedota. Epäilen että tämänkin salassapitoperusteen kanssa on kuin useimpien muidenkin kanssa, etupäässä ne ovat tarkoitetut suojaamaan päätöksentekijöitä turhilta kysymyksiltä ja epämiellyttävältä julkisuudelta. Huippusaavutus oli, kun Suomen Pankki vielä 15 sitten ja mahdollisesti edelleenkin pitää kaikkia (siis: kaikkia) asiakirjojaan pankkisalaisuuden perusteella salaisina.
Suurelta osin Viholan teos on hyvin perinteistä yrityshistoriikkia. Viimeisen parinkymmenen vuoden jakson osalta sekä tapahtumien, että kerronnan vauhti jo paranee ja tuo julki myös ainakin tällaiselle pankkikriisin kaikkiin yksityiskohtiin perehtymättömälle lukijalle mielenkiintoista uutta tietoa.
Uutta tietoa on vanhemmistakin asioista. Tekstiiliteollisuus oli jo 50-luvulta alkaen Suomessakin väistyvä teollisuudenala ja tuntui kaatuvan huomattavan suurelta osin Yhdyspankin vastuulle. Yksi varhaisimmista murheenkryyneistä oli Leo Wainsteinin omistama Turun Verkatehdas, jonka rahoitus oli kiistakapula myös Yhdyspankin sisällä. Omaperäinen tilanne syntyi kun Wainstain siirsi yhtiön osake-enemmistön perustamalleen omaa nimeään kantavalle säätiölle, jonka hallituksen muodostivat hän itse, Sakari Tuomioja ja Rainer von Fieandt, keskimmäinen Suomen Pankin ja jälkimmäin Yhdyspankin istuva ja Suomen Pankin tuleva pääjohtaja.
Nykyään tällaiset kytkennät eivät onneksi olisi mahdollisia keskuspankin ja tuskin yksityistenkään pankkien puolella. Seuraus tästäkin oli että Fieandtin vaatimuksesta jatkunut Verkatehtaan jatkuva luotottaminen johti myöhemmin villateollisuuden kaatumiseen suurelta osin Yhdyspankin haltuun.
Tällainen oli mahdollista ja ehkä tyypillistäkin rahamarkkinoiden vapauttamista edeltäneenä säännellyn pankkimaailman aikana. Se ei välttämättä ollut maan kannalta pahaksi, ja voi olla että esim. tekstiiliteollisuuden pitkämielinen hyysäilykin oli lopulta maan talouden ja työllisyyden vakaalle kehitykselle hyväksi. 90- luvun kasinotalouden ja pankkikriisin jälkeen aika moni on voinut haikalla tuon menneen maailman perään, jossa luotonanto ja pankkikilpailu oli säädeltyä ja riskit pieniä.
Von Fieandt oli muutenkin vähän outo lintu Yhdyspankin johdossa ja hänen välinsä pankin johdossa myös suurta omistajasukua edustaneen Göran Ehrnroothin kanssa olivat kulmikkaat. Vaikka Vihola ei dokumenteista ole löytänyt mitään viittauksia kielikysymyksen vaikutukseen pankissa oli tässä vastakkainasettelussa myös tiettyä kielipolitiikkaakin. Von Fieandt pyrki määrätietoisesti häivyttämään Yhdyspankin vanhaa mainetta ruotsinkielisen pääoman linnakkeena.
Vihola ei ole löytänyt kielipolitiikkaa myöskään Yhdyspankin ja Kansallis-Osake-Pankin kiistoista, vaikka kansallispankki alunperin perustettiinkiin juuri fennomaanisena kilpailijana vanhemmalle ja ruotsinkieliselle Yhdyspankille. Kiistoja kuitenkin oli, joiden suurimpana syynä näytti olleen se ettei Suomi ollut niin suuri maa, jotta pääjohtajien Mika Tiivolan ja Jaakko Lassilan tunnetusti suuret egot olisivat samanaikaisesti tänne mahtuneet. Juuri näin Vihola ei tietenkään asiaa ilmaise, mutta näin hänen tekstinsä voi tulkita.
Koska Vihola kirjoittaa Yhdyspankin historiaa on ymmärrettävää ja mahdollisesti totuudenmukaistakin, että hän näkee parivaljakosta vain Lassilan ja kansallispankin menetelleen epäkorrektisti. Pankkien kilpailussa Yhdyspankki menestyi silti paremmin ja kun vanhat kilpailijat lopulta pankkikriisin jälkiselvittelyissä fuusioituivat Meritaksi tapahtui se Viholan mukaan tilanteessa, jossa ”vaihtoehtona oli Kansallispankin ottaminen jollain tavoin valtion haltuun ja sen liiketoiminnan jatkaminen uudelta pohjalta”. Vaikka Yhdyspankin tilanne ei olisi fuusiota vaatinut olisi se merkinnyt sitä se olisi jäänyt pahasti uudelta pohjalta valtion tuella saneeratun uuden pankin varjoon ja jäänyt kooltaan niin vaatimattomaksi ettei sillä olisi pidemmän päälle ollut menestysmahdollisuuksia.
Pankkikriisin syyt löytyvät Viholan mukaan lähinnä vain muualta kuin Yhdyspankista, ja jos Yhdyspankkikin virheitä teki niin joka tapauksessa vähemmän kuin kilpailijansa. Näiden tuoreimpien vaiheiden osalta teos jää vielä asianosaispuheenvuoroksi.
Elokuu 2001
