Panaf Books, 476 s., Lontoo 2001
Namibian itsenäistymisen sankaritarina
Namibiaa on pidetty jonkinlaisena Afrikan sunnuntailapsena, maana jossa on toimiva demokratia ja joka on menestynyt kohtuullisen hyvin YKn ja kansainvälisen yhteisön eräänlaisessa erityissuojeluksessa. Kuva on kuitenkin vain osittain tosi, sillä Namibian tie itsenäisyyteen ja vapauteen ei ollut niitä helpoimpia, kuten presidentti Sam Nujoman omaelämäkerta muistuttaa. Ikävä kyllä se ei välttämättä ole aivan totta edes Namibian nykyisyyden osalta, mitä Nujoma ei kuitenkaan kirjassaan käsittele.
Lounais-Afrikka alistettiin saksalaiseksi siirtomaaksi 1800- luvun jälkipuoliskolla, kun Euroopan suurvallat (ja vähän pienem- mätkin) jakoivat Afrikan keskenään. Saksan siirtomaavalta oli raakaa ja veristä, mutta se jäi myös lyhyeksi, kun Saksan siirtomaat ensimmäisen maailmansodan jälkeen jaettiin voittajavaltojen kesken. Suomessakin heräsi 20-luvun alussa tiettyä mielenkiintoa siirtomaapolitiikkaan ja joissain piireissä ryhdyttiin puuhaamaan Lounais-Afrikkaa suomalaisten siirtomaaksi jo saksalaisten aikana Ambomaahan menneiden suomalaisten lähetystyöntekijäin luomalla pohjalla. Hanke jäi vain pienen suomalaisjoukon kotimaahan rajoittuneeksi kuriositeetiksi ja Kansainliitto luovutti Lounais-Afrikan soraäänittä Etelä-Afrikan huoltohallintoalueeksi. Paikallisia asukkaita ei tietenkään konsultoitu millään tavoin.
Saksalaisten perintönä Namibiassa on tänään mm kohtuullinen määrä jugend-arkkitehtuuria, pieni saksalainen siirtokunta sekä Windhoekissa ainakin vielä viime käynnilläni paksun marsalkan isän mukaan nimensä saanut Göringstrasse Windhoukissa. Suomalaisten vaikutus puolestaan näkyy namibialaisessa henkilönimistössä, tunnetuimpana esimerkkinä SWAPOn pääsihteeri Toivo Hermann Toivoya Toivo.
Etelä-Afrikka käsitteli Lounais-Afrikkaa kuin omaansa ja ulotti kansallispuolueen valtaantulon jälkeen apartheid-järjestelmänsä myös Lounais-Afrikkaan. Dekolonialisaation edetessä Afrikassa Etelä-Afrikan valkoiset vain linnoittautuivat entistä voimakkaammin asemiensa puolustukseen. Namibiassa mustan enemmistöväestön toiveiden ja pyrkimysten äänitorveksi perustettiin SWAPO, alunperin Ovambolands People’s Organisation nimisenä vuonna 1959, jonka johtajana Sam Nujoma on alusta alkaen toiminut.
Jos istuva presidentti missä tahansa maassa kirjoittaa muistelmansa, tulee niistä väkisinkin eräänlaista virallista historiankirjoitusta. Näin on myös Nujoman tapauksessa. Persoonalliset osuudet rajoittuvat lapsuus- ja nuoruuskuvauksiin, muutoin on kyse SWAPOn johdon näkökulmasta kirjoitetusta Namibian itsenäistymisprosessin historiikista, jossa operoidaan enemmän julkilausmilla ja vanhoilla puheilla kuin analyysillä.
Nujoman teos on saanut Suomessakin huomiota hänen Martti Ahtisaaren toimista YKn Namibia-edustajana esittämänsä kritiikin vuoksi. Se kulminoituu erityisesti kevään 1989 tapahtumiin ja Ahtisaaren päätökseen antaa eteläafrikkalaisille joukoille lupa poistua tukikohdistaan ja torjua Angolasta Namibiaan pyrkivät SWAPOn joukot. Nujoman mielestä kyse oli Etelä-Afrikan viimeisestä provokaatiosta itsenäistymisen sabotoimiseksi. SWAPOn virhelaskelmaa ei Nujoma vieläkään voi myöntää.
Kirja päättyy Namibian itsenäistymiseen eikä Nujoma enää käsittele aikaansa maan presidenttinä. SWAPOn johtaman itsenäisyyskamppailun ajalta olisi myös varmaan ollut enemmänkin mielenkiintoista kerrottavaa, esim. SWAPOn suhteista Neuvostoliittoon ja sosialistiseen leiriin. Nujomalla ei ole puoltakaan kriittistä sanaa esitettävänä Neuvostoliitosta, DDRstä, Kuubasta tai näiden johtajista. Vain Gorbatshov, jonka aikana Neuvostoliitto lakkasi olemasta, saa Nujoman ankaran tuomion. Toisaalta on myös todettava miten pohjoismaat yleensä ja Ruotsi erityisesti, ja Suomikin näiden siivellä, saavat Nujoman kiitokset Namibian vapautukselle osoittamastaan humanitaarisesta avusta ja poliittisesta tuesta.
Elokuu 2001
