WSOY, 350 s., Juva 2001
Porkkalan tukikohta historiassa ja muistoissa
Moskovassa syyskuussa 1944 allekirjoitetun välirauhansopimuksen perusteella Neuvostoliitolla oli yli yhdentoista vuoden ajan sotilastukikohta vain 25 km:n – kirjaimellisesti tykinkantaman – päässä Helsingin keskustasta. Porkkalan tukikohta ja siellä sijainneet Mäkiluodon raskaat rannikkotykit olivat osa Venäjän jo ennen ensimmäistä maailmansotaa rakentamaa Pietari Suuren linnoitusketjua. Porkkalan kohdalla on Suomenlahden pullonkaula, josta Viron ja Suomen rannikolla sijainneet tykit pystyivät estämään viholisen tunkeutumisen Pietarin edustalle. Yhtä lailla tukikohdista oli mahdollista sulkea punalaivasto pois Itämereltä, kuten Suomi ja Viro salaisen sotilasyhteistyön pohjalta olivat 30-luvulla sopineet.
Tämän selvän sotilasstrategisen tehtävän ohella ja joidenkin mielestä ohitsekin Porkkalan tukikohdan tehtävänä oli toimia painostusvälineenä ja kentien myös hyökkäystukikohtana Suomen ja sen pääkaupunkia vastaan. Näin asia koettiin Suomessa, jossa esim. Mannerheimin ensimmäinen reaktio oli esittää pääkaupungin siirtämistä sisä-Suomeen tai Turkuun turvallisemmalle etäisyydelle. Ajatus kaatui omaan mahdottomuuteensa, eikä sitä käsitelty julkisesti, eikä Mannerhein mainitse sitä muistelmissaankaan.
Suomalaisten pahimmat aavistukset tuntuivat saavan vahvistuksen, kun maaliskuussa 1944 Helsingistä Porkkalaan marssineen tiedustelukomppanian viimeisen hevosvetoisen ajoneuvon heinäkuorman päältä ammuttiin meriväenkapteeni Ivan Belov. Tapaus oli suomalaisten kannalta äärimmäisen vakava välikohtaus, joka haluttaessa olisi kelvannut verukkeeksi Suomen miehittämiselle.
Tapausta ei koskaan selvitetty, vaikka sen tutkimiseen mobilisoitiin Suomen murhatutkimuksen historian laajimmat poliisiresurssit. Nyt Leskinen ja Silvast esittävät – aiemmin toki suomalaisten mielissä käyneen – päätelmän, että Belov joutui omiensa järjestämän provokaation uhriksi. Pitäviä todisteita tälle heillä ei ole, mutta tulkinta on kuitenkin uskottava eikä parempaakaan teoriaa ole esitetty. Provokaation tarkoituksena ei kuitenkaan ollut sotilaallisen välikohtauksen synnyttäminen, vaan tapauksen käyttö vipusimena, jolla voitiin vahvistaa ja nopeuttaa Suomen valtiollisen poliisin siirtymistä luotettaviin, so. kommunistien käsiin.
Porkkala oli myös käyttökelpoinen keskus Neuvostoliiton Suomeen kohdistuvan vakoilun tukikohtana sekä radiokuuntelun että asiamiestoiminnan osalta. Tätä koskevaa aineistoa on julkaistu muissakin viimeaikaisissa tutkimuksissa, joissa sitä myös on vähän laajemmin ja systemaattisemmin käsitelty Suomeen kohdistuneen muun vakoilun osalta.
Leskisen ja Silvastin kirjassa on käsitelty Porkkalan vuokrakauden kokemuksia ei vain poliittiselta ja sotilaalliselta kannalta, vaan myös varsin monelta muulta kannalta inhimillistä näkökulmaa unohtamatta. Jälkimmäisiin kuuluvat kuvaukset vahingossa rajan ylittäneiden kohtelusta ja kohtaloista sekä kuvaukset tukikohdan asukkaisen arkielämästä. Porkkala ei ollut neuvostoaikana vain pelkkä varuskunta, vaan tuhansien perheiden koti ja asuinalue, jota Porkkalassa syntyneet ja siellä koulua käyneet muistelevat edelleen lapsuutensa mansikkapaikkana, jossa elintaso ja olosuhteet olivat verrattomasti paremmat kuin mitä itse Neuvostoliitossa tavalliselle kansalle oli tarjolla.
Suorastaan liikuttavia ovat kirjassa kerrotut muutamat esimerkit Porkkalassa syntyneiden venäläisten paluusta lapsuutensa maisemiin 90-luvulla ja joistain heidän ja Porkkalan alkuperäisten ja sinne v. 1956 palanneiden asukkaiden välille syntyneistä lämpimistä ystävyyssuhteista.
Toukokuu 2001
