HarperCollins, 572 s., Glasgow 1999
NKP:n johtajat ja Neuvostoliiton nousu ja tuho
Dmitri Volkogonov ei neuvostoarmeijan komissaarikunnan päälliköksi nousseena kenraalieverstinä ole taustaltaan ihminen, jota ensimmäisenä epäilisi neuvostajan suurimpien sankarimyyttien kaatajaksi ja Venäjän demokratian kantavaksi voimaksi. Kasvava ja avoin epäily neuvostojärjestelmää kohtaan teki hänestä lopulta epäluotettavan esimiesten silmissä ja hänet siirrettiin vuonna 1985 sotahistorian laitoksen johtajaksi.
Näin kaalimaan vartijaksi pantiin mies joka jo 70-luvun lopulla oli aloittanut uuden kriittisen Stalin-elämäkerran kirjoittamisen. Uudessa tehtävässään Volkogonovilla oli aiempaa paremmat mahdollisuudet päästä NKPn tarkimmin vartioitujen salaisuuksien äärelle, mitä mahdollisuutta hän käytti hyväkseen Stalin-elämäkertansa viimeistelyssä sekä tätä seuranneiden laajojen Trotski- ja Lenin-elämäkertojen kirjoittamisessa.
Näistä Lenin-kirja on saanut eniten ansaittua huomiota. Kun melkein kaikki venäläiset ja monet ulkomaiset Stalin-kriitikot siihen mennessä olivat perustaneet arvionsa siihen, miten Stalin väärensi ja vääristi Leninin perintöä ja periaatteita, halusi Volkogonov osoittaa että Stalin päinvastoin perusti politiikkansa ja siihen liittyneen terrorin Leninin alullepanemaan ja kirjoituksissaan nimenomaisesti hyväksymään käytäntöön.
Kun kuuluisan legendan mukaan Leninin tsaariperheen kohtalon sinetöineessä käskytyssähkeessä ”Armoa ei, ammuttava” pilkku olisi vahingossa lipsahtanut väärään väliin, niin Volkogonovin perusteella näin ei suinkaan ollut. Juuri tällaista sähkettä ei arkistoissa ole, mutta muuten kyllin selvää aineistoa siitä, että tsaariperheen ohella tuhansien muidenkin bolshevikkien vastustajien ja myös täysin sivullisten panttivankienkin teloitus ei ollut vahinko vaan Leninin nimenomainen tahto.
Vuonna 1995 kuolleen Volkogonovin viimeiseksi, postuumisti julkaistuksi teokseksi jäi tämä pari vuotta sitten ilmestynyt NKPn seitsemän johtajan elämää ja toimia analysoiva teos. Leninin ja Stalinin osalta se nojaa näiden aiempiin elämäkertoihin. Kirjan mielenkiintoisin osa koskeekin Hrutshevista alkaen johdossa olleita pääsihteereitä, mm siksi, että näitä koskevaa NKPn arkistomateriaalia ei ole juurikaan ollut muiden käytössä.
Kaikille poststalinistisille pääsihteerille yhteinen ja heidän mahdollisia hyviä pyrkimyksiään heikentävä piirre on Gorbatshovia myöten ollut heidän pyrkimyksenä asettaa hyvä Lenin pahan Stalinin vastakohdaksi ja saarnata paluuta leninismiin, mitä paitsi erityisesti Brezhnev ja Tshernenko eivät koskaan kunnolla irtaantuneet nuoruusvuosiensa stalinismista.
Tshernenkon kaltaisen mielikuvituksettoman byrokraatin ja sairaan mitättömyyden asettaminen Neuvostoliiton johtoon Andropovin jälkeen on jo sellaisenaan erittäin paljon puhuva osoitus siitä mitä ns. pysähtyneisyys Neuvostoliitossa tarkoitti. Kuvaus Tshernenkon 13 kuukautta kestäneestä pateettisesta pääsihteerikaudesta on täynnä mustaa huumoria, mutta iloittelua hillitsee tieto siitä, että kyseessä oli ainakin näennäisti maailman toiseksi mahtavin supervalta, jonka talous, infrastruktuuri ja moraali olivat rappeutumassa samalla, kun se kävi epätoivoista ja kallista sotaa Afghanistanissa.
Tshernenkoa seurasi lopulta Gorbatshov, johon Volkogonov suhtautuu asiallisesti ja myötätuntoisesti, vaikka analysoikin aika murhaavasti tämän heikkouksia. Ilmeistä on, että Gorbatshovin tavoitteena ollut neuvostojärjestelmän ylhäältä päin tapahtuva uusiminen ja demokratisointi oli sellaisenaan mahdotonta enää toteuttaa eikä järjestelmän romahtaminen ollut estettävissä. Kaikkien onni kuitenkin on, että romahdus sittenkin tapahtui kansainvälisten suhteiden ja maailmanrauhan kannalta kohtuullisen hallitulla tavalla.
tammikuu 2001
