Ballantine Books, 664 sivua, New York 1966
Poikkeuksellinen amerikkalainen
Colin Powellin muistelmateos on ilmestynyt jo viisi vuotta sitten, mutta se on varmasti saanut paljon uusia lukijoita sen jälkeen, kun hänesta tuli George W. Bushin hallinnon ulkoministeri tämän vuoden alussa. Ammattitoimittajan avustuksella tehty kirja on helppolukuinen, mielenkiintoinen ja myös yllättävän suorapuheinen ja avoin.
Jamaikalaisten siirtolaisten mustan pojan nousu Yhdysvaltojen korkeimpaan sotilasvirkaan, aselajikomentajien neuvoston puheenjohtajaksi, on kuin kouluesimerkki amerikkalaisesta unelmasta, jossa vaatimattomista lähtökohdista ja syrjinnästakin huolimatta lahjakas, määrätietoinen ja työteliäs ihminen voi nousta aivan huipulle saakka. Toisin kuin jotkut muut, joiden kohdalla unelma on toteutunut, Powell ei kuitenkaan ole unohtanut juuriaan eikä sulje silmiään siltä syrjinnältä, jonka kohteeksi monet ovat joutuneet ja joutuvat edelleen.
Yhdysvaltain armeija, jossa mustat vuoteen 1948 asti palvelivat omissa erillisissä yksiköissään, on urheilun ohella yksi suhteellisen vähäisen syrjinnän väyliä, mitä kautta Powellin taustan omaavat ihmiset voivat nousta korkeisiin asemiin. Powell kuuluu niihin, jotka eivät ole halunneet edetä sen enempää siitä huolimatta kuin sen johdosta, että kuuluvat johonkin vähemmistöryhmään, ja hän suhtautuukin torjuvasti afroamerikkalaisten erillisyyttä korostaviin mustiin ääriliikkeisiin.
Powell on perheihminen, jolle puoliso ja lapset sekä suku laajemminkin ovat tärkeitä asioita. Armeijakin tuntuu muodostavan hänelle eräänlaisen suurperheen. Perhearvojen korostaminen on tyypillistä USA:n oikeistolle, mutta Powell ei ota omakseen heidän kaksinaismoraalisia perhekäsityksiään, eika muutakaan ohjelmaansa.
Powell ja politiikka onkin oma lukunsa. Hän kertoo äänestäneensä ensimmäisissa presidentinvaaleissaan vuonna 1960 Kennedyä ja seuraavissa Johnsonia. Republikaaniksi hän ei sitoutunut kuin vasta 90-luvulla, mutta oli sitä ennen luonut uransa Reaganin turvallisuuspoliiittisena neuvonantajana ja Bush vanhemman nimittämänä aselajineuvoston puheenjohtajana. Powell kirjoittaa myötätuntoisesti ja asianomaisten henkilökohtaisia ominaisuuksia arvostaen seka Reaganista että Clintonista, mutta Bush vanhempi on presidenteista se, joka on hänelle sekä henkilökohtaisesti läheisin perheystavä että poliitikkonakin, arvostetuin.
Samanaikaisesti on vaikea löytää mitään yhteistä Powellin, Reaganin ja Bush nuoremman edustaman republikaanien oikeistosiiven välillä. Kun Powell kirjansa päätteeksi esittää joitakin ei kovin originaalisia ajatuksia politiikasta yleensä, niita leimaa keskustahakuisuus ja irtisanoutuminen kaikenlaisista ääri-ilmiöistä. Liberaaleista – siis amerikkalaisittain vasemmistolaisista, joiden kanssa Powellilla ei ole koskaan ollut paljoakaan tekemistä -, hänellä on hyvin vähän negatiivistakaan sanottavaa, sen sijaan oikeistolaisista on aika paljon kielteisiä heittoja. Hän kirjoittaa esimerkiksi todenneensa silloiselle puolustusministerille Dick. Cheneylle , joka sanoi neuvonantajiensa torjuvan Powellin esitykset armeijan supistuksista ja virtaviivaistamisesta kylmän sodan jälkeen, että ”that|s because they are all right-wing nuts like you”. Tämä oli tietenkin ystävällismielistä herjanheittoa hyvin keskenään toimeentulleiden Cheneyn ja Powellin välillä, mutta kertoo samalla jotakin oleellista ideologisista pohjavirroista.
Jos Powell olisi halunnut, olisi hänestä tullut ulkoministeri jo demokraattien hallinnon aikana. Sekä demokraateissa että republikaaneissa hänellä oli vahvaa nostetta presidenttiehdokkaaksi. Edellinen vastaavaan asemaan päässyt amerikkalaiskenraali oli Eisenhower, joka myös horjui demokraattien ja republikaanien välillä, ja toisin kuin Powell, vastasi kutsuun lopulta myönteisesti. Eisenhowerilla ja Powellilla on muutakin yhteistä. Molemmat ovat poliittisia, keskustahakuisia ja korkean ammattitaidon omaavia sotilaita, joita leimasi realismi: pyrkimys välttää tarpeettomia tappioita ja vaatimus tavoitteiden ja resurssien tasapainosta.
Powell esimerkiksi noteeraa tarkoin yksittäisetkin tappioluvut kaikissa niissa operaatioissa, joissa hän on ollut osavastuullinen Panamasta Persianlahdelle. Huomio kuitenkin kiinnittyy siihen, että huolenpito ulottuu vain amerikkalaisiin. Persianlahden sodassa kaatuneet irakilaiset eivät saa minkäänlaista mainintaa, vihollisen menettämät panssarivaunutkin tulevat tarkemmin noteeratuiksi. Rajansa siis Powellinkin globaalisella vastuulla.
Powell nauttii suurta arvonantoa sekä kotimaassaan että eurooppalaisten kollegoidensa parissa. Powellin kirja kertoo osaltaan miksi.
Heinäkuu 2001
