Penguin Books, 640 s, New York 2000
Nixonin pimeä puoli
Omat yhteiskunnallisen heräämisen vuoteni ovat olleet 60-luvun alussa. Ensimmäinen ei-suomalainen vaali johon olen aktiivisesti ottanut kantaa 14-vuotiaana oli Yhdysvaltain presidentinvaali vuonna 1960. Häpeä tunnustaa, mutta olin kiihkeä Richard Nixonin kannattaja ja olin tyytyväinen kun luokallani järjestämässä koevaalissa Nixon löi John F. Kennedyn yhdellä äänellä. Varsinaisessa vaalissa kävi kuitenkin päinvastoin, enkä minä sitä kauaa surrut. Kennedyn murhaan mennessä olin jo ollut pari vuotta nuorekkaan presidentin ihailija.
Kennedyn ja hänen sukunsa sädekehä haihtui sekin varsin pian, mutta enää se ei tuonut minua Nixonia lähemmäksi. Kun hänet sitten valittiin tiukassa vaalissa vuonna 1968 USAn presidentiksi kauhistelin, miten tämä mies voitiin valita maailman tärkeimpään virkaan. Nixonia pidettiin jo silloin häikäilemättömäni luihuna, mutta kukaan ei silloin vielä tiennyt sitä kuinka suuresta roistosta ja kuinka vakavasta mielenterveystapauksesta todellisuudessa oli kyse.
John F. Kennedystä ja koko Kennedyn suvusta on kirjoitettu pienen kirjaston verran kirjoja, eikä Nixonista kirjoitetun tekstin määrä ole sekään vähäinen. Aika ison määrän tästä tuotannosta olen minäkin lukenut, nyt viimeisimpänä tämän Anthony Summersin kirjan.
Nixonin ura oli poikkeuksellisen täynnä nousuja ja laskuja. Nixonin 60-luvulla kärsimien häviöiden jälkeen – kaksi vuotta vuoden 1960 presidentinvaalien jälkeen Nixon epäonnistui yrityk-sessään päästä Kalifornian kuvernööriksi – ei moni enää uskonut hänen paluuseensa. Sitkeä Nixon onnistui kuitenkin tekemään comebackin ja hetkellisesti luomaan mielikuvan ns. uudesta Nixonista, kansainvälisestä valtiomiehestä joka oli onnistunut häivyttämään vanhan ”Tricky Dick”-maineensa.
Mitään uutta Nixonia ei tietenkään ollut, oli vain sama paranoinen, häikäilemätön ja opportunistinen vanha Nixon, joka lopulta sortui Watergate-skandaaliin ja joutui eroamaan presidentinvirasta ennen kuin senaatti olisi oikeudenkäynnissä pannut hänet viralta.
Ihminen on kuitenkin lyhytmuistinen ja anteeksiantavainen ja siten Nixon pystyi vielä kerran kaksikymmentä vuotta eronsa jälkeen palaamaan julkisuuteen jonkinlaisena vanhempana valtiomiehenä. Nixonin hautajaisissa vuonna 1995 oli jälleen paikalla suuri osa Yhdysvaltain establishmentistä kunnioittamassa edesmenneen presidentin muistoa. Paikalla olivat myös jokseenkin kaikki elossaolleet Nixonin entiset työtoverit, joista 14 oli istunut vankiloissa hyvin laajalla skaalalla tehdyistä rikoksista. Nixon oli osallinen jokseenkin kaikkiin näihin avustajiensa tekemiin rikoksiin.
Yritykset rehabilitoida kuollut Nixon ja kirjailija Norman Mailerin yllytys saivat Anthony Summersin ryhtymään tämän elämäkerran kirjoittamiseen. Summersin lähtökohta ei siten ollut erityisen Nixon-myönteinen, mutta projektinsa hän kuitenkin on toteuttanut huolellisesti dokumentoiden ja omia tuomioita vältellen.
Anthony Summersin kirja ei ole poliittista historiaa. Siinä sivuutetaan arvioita esittämättä kutakuinkin kaikki Nixonin sisä- ja ulkopoliittiset aikaansaannokset, hyvässä ja pahassa. Nixonin lahjakkuutta ei Summers kiistä, mutta keskittyy hänen pimeän puolensa perusteelliseeen valottamiseen. Hänen ailahteleva luonteensa, epävarmuutensa ja kriisitilanteissa uhkaavan epästabiiliksi muuttunut käytöksensä samoin kuin väkivaltaisuus, alkoholinkäyttö ja perhesuhteet tulevat läpivalaistuiksi. Nixon osoitetaan patologiseksi valehtelijaksi, häikäilemättömäksi ja kovaksi poliitiikoksi joka estottomasti turvautui tietoisiin laittomuuksiin vastustajien mustamaalaamiseksi ja oman uransa edistämiseksi.
Ajankohta kirjan kirjoittamiselle on ollut sillä tavoin otollinen, että Summers on nyt voinut käyttää sekä aiemmalta tutkimukselta suljettua arkistoaineistoa että haastatella varsin laajalla skaalalla Nixonin vanhenevia työtovereita ja vastustajia ja saada heidät aiempaa avomielisemmin kertomaan tapahtumista ja esittämään arvionsa Nixonista.
Summersin kirja ei toki tule olemaan viimeinen sana Nixonista jo senkään vuoksi, että kirjassa vihjaillaan runsaasti erilaisiin epäilyihin vielä rankemmista väärinkäytöksistä ja rikoksista, kuin mitä toistaiseksi on voitu toteennäyttää. Summersin kirja kertoo kymmenistä selvittämättömistä murroista, varkauksista ja väkivaltaisuuksista joiden kohteeksi Nixonin vastustajat – kuvitellut tai todelliset – joutuivat. Summersin työ onkin antanut vahvan virikkeen edellisessä kirjavinkissä esitellyn Christopher Hitchensin Kissinger-kirjan tekemiseen.
Kaikki konspiraatioteorioihin mieltyneet saavat tästä kirjasta runsaasti materiaalia omien lempiteorioittensa jatkokehittelyyn. Vähempikin olisi riittänyt. Nixon todistettuine tekoineen ylittää jo keskivertoisen mielikuvituksen luomiskyvyn.
Syyskuu 2001
