Yale University Press, 279 s., USA 2001
Kärsivä Afganistan
”Maailma on kääntänyt selkänsä Afganistanille, sallien sisällissodan, etnisen hajaannuksen ja polarisaation johtaa valtion epäonnistumiseen. Maa on lakannut olemasta enää elinkelpoinen valtio, ja kun valtio hajoaa, kansalaisyhteiskuntakin tuhoutuu. Lapsisukupolvet varttuvat juurettomina, ilman identiteettiä tai muuta syytä elää kuin taistella. Aikuiset ovat traumatisoituneita ja brutalisoituneita eivätkä he tunne muuta kuin sodan ja sotaherrojen voimankäytön. ”Olemme tekemisissä epäonnistuneen valtion kanssa, joka näyttää tulehtuneelta haavalta. Kukaan ei edes tiedä, mistä sen puhdistamisen voisi aloittaa”, on YK:n välittäjä Lakhdar Brahimi todennut. Afganistanin koko väestö on joutunut pakenemaan, ei vain kerran, vaan toistuvasti. Fyysinen hävitys on tehnyt Kabulista 20. vuosisadan lopun Dresdenin. Aasian keskeinen risteyskohta ikivanhan silkkitien varrella on nyt vain pelkkää rauniota. Ei ole enää mitään sellaista infrastruktuuria, joka ylläpitäisi yhteiskuntaa – ei edes köyhyyden yhdistävän voiman avulla. …..Ainoat tuotantolaitokset maassa ovat ne, joissa avustusjärjestöt valmistavat tekoraajoja, kainalosauvoja ja pyörätuoleja.”
Ahmed Rashidin kirja Talibanista ja Afganistanista on kirjoitettu ja julkaistu ennen syyskuun 11. päivää. Kuten ylläoleva lainaus kertoo, kirja oikaisee yksiselitteisesti sellaisen käsityksen, että Afganistanin kärsimykset olisivat alkaneet vasta USA:n johtaman liittokunnan sotatoimien käynnistyttyä lokakuussa 2001. Se antaa myös tukea epäilyille, ettei pommitusten keskeyttämienn välttämättä lainkaan helpottaisi humanitaarisen avun perillemenoa Afganistaniin.
Afganistanin lähivuosikymmenten historian selvittäminen ja ymmärtäminen ei ole yksinkertaista. Enemmän kuin valtio, Afganistan on maantieteellinen käsite ja sen etninen kartta on kuin tilkkutäkki. Suurimman kieli- ja kansanryhmän muodostavat pashtut, jotka hekään eivät ole enemmistönä. Kun kaikkien eri heimojen jollain tavoin johtajaksi tunnustama kuningas kaadettiin vuonna 1973, alkoi sisällissota. Keskenään riitaiset kommunistit pitivät valtaa Kabulissa, mutta eivät paljon muualla. Kun Neuvostoliitto vuonna 1979 lähetti armeijansa Afganistaniin ystäviensä tueksi, saatiin neuvostojoukoista yhteinen vihollinen kaikille mujahedin-nimityksen alle mahtuneille hajanaisille ryhmittymille.
Tukea Neuvostoliittoa vastaan taistelleet ryhmittymät saivat Pakistanista, Yhdysvalloista, Saudi-Arabiasta ja Iranista. Maahan virtasi rahaa ja nykyaikaisia aseita eikä kukaan kysellyt, minkälaista demokratiaa ja ihmisoikeuskäsityksiä vastaanottajat edustivat.
Kun Neuvostoliitto hävisi ja ja kommunistit ajettiin Kabulista vuonna 1992, aseet jäivät maahan ja ne käännettiin kilpailevia ryhmiä vastaan. Parissa vuodessa maa oli vajonnut anarkiaan, ja paikallista valtaa käyttivät keskenään taistelevat sissikomentajat. Aika oli kypsä Talibanin nousulle.
Taliban-liike syntyi ja kasvoi Pakistanin pakolaisleireillä ja madrassoissa, uskonnollisissa kouluissa. Aseellisena poliittisena liikkeenä sitä voi pitää pitkälti Pakistanin ja sen tiedustelupalvelun ISI:n luomuksena, joka tosin jo varhain karkasi suojelijoidensa kontrollista. Talibanin silmitöntä naisvihaa Rashid selittää sillä, että se on ennen kaikkea sotaorpojen liike. Monet talibaneista eivät varhaisvuosiensa jälkeen ole olleet tekemisissä naisten kanssa, ja he omaksuivat helposti mullahien opetukset siitä, että naiset ovat vain Allahin palvelemista häiritseviä houkutuksia. Sen mukaisesti Taliban on sulkenut puolet maan väestöstä, naiset, kotiarestiin.
Radiaalien muslimien kokoaminen kaikkialta maailmasta mujahedinien tueksi oli ISI:n ajatus, jolle myös CIA antoi tukensa. Näin myös Osama bin Laden rekrytoitiin Afganistaniin, jossa hän on vuodesta 1996 oleillut Talibanin vieraanvaraisuudesta nauttien ja siitä myös maksaen.
Afganistanissa ei ole sellaisia luonnonvaroja, joista maailma olisi kovin kiinnostunut, mutta sen maantieteellinen sijainti on sellainen, että se on kiinnostanut useita öljy-yhtiöitä ja hallituksia Keski-Aasiasta johdettavan öljyputken mahdollisena läpikulkumaana. Myös tähän liittyvän pelin – jolle Rashid aikanaan huomiota herättäneessä artikkelissaan antoi nimen ”The New Great Game” – monimuotoiset taustat ja ja kuviot tulevat Rashidin kirjassa selvitetyiksi.
Kaiken kaikkiaan Rashidin kirja on erinomainen johdatus Afganistanin tilanteen ymmärtämiseen. Sen luettuaan ei voi olla tuntematta sääliä ja suuttumusta kaiken sen kärsimyksen johdosta, jota naapurimaat ja kaukaisemmatkin toimijat ovat Afganistanin asukkaille aiheuttaneet. Avoin kysymys on, lisääkö nykyinenkin vaihe vain samaa vai häämöttääkö sen päätteeksi sittenkin parempi tulevaisuus myös Taliban-hirmuhallinnosta vapautetulle Afganistanille. Ei ole vain toivottava, vaan myös toimittava siten, että jälkimmäinen mahdollisuus toteutuu.
Marraskuussa 2001
