447 s. Edita, Helsinki 1999
Toverit tukkanuottasilla
kommunismi oli sekä kannattajiensa että vastustajiensa liki yliluonnolliseksi voimaksi mystifioima ilmiö. Kuolleena kommunismi on joutunut varsin arkisen ja paljastavan ruumiinavauksen kohteeksi. Mystiikasta ei ole paljoa jäljellä. Jäljelle jää vain kysymys, miten näin mädännäinen ja inhimillisiä heikkouksia pursuava liike on ylipäätänsä koskaan voinut saavuttaa sellaisen kannatuksen ja vaikutusvallan kuin mitä sillä Suomessa enimmillään oli.
Yksi vastaus on tietenkin Neuvostoliitto, jonka vaikutus sodanjälkeisessä Suomessa on nyttemmin dokumentoitu ja analysoitu tavalla joka tuskin jättää enää tilaa uusille mullistaville paljastuksille. SKPn hajaannuksen osalta Veli-Pekka Leppäsen tuore väitöskirja avaa tähän eräitä uusiin lähteisiin perustuvia uusia näkökulmia, vaikkei neuvostolähteiden osalta vielä suinkaan täydellinen ole.
Leppäsen kirja on hyvin luettava ja juoheasti etenevä teos, jota tekisi mieli luonnehtia journalistiseksi. Luettavuus ei suinkaan ole väitöskirjalle rasite, vaan päinvastoin liian vähän painotettu ansio. Kuitenkin esim. sellaiset henkilöihin käyvät pikkuhauskat kettuilut joilla Leppänen kerrontaansa höystää eivät herätä luottamusta työn objektiivisuuteen eivätkä kuulu väitöskirjatyöhön.
Puolueen johtohenkilöihin ja politbyroohon keskittyvä kirjan lähestymistapa on Leppäseltä tietoinen ratkaisu. ”Kohteen suhteen on omaksuttu enimmäkseen sisäinen tarkastelupiste: miltä kehityskulut näyttivät sisältäpäin, etupäässä SKPn johdon silmin katsottuna.” Tästä lähtökohdasta työ toteuttaa tarkoituksensa, mutta jättää myös liian paljon suomalaisen kommunismin olemuksesta, taustasta ja kannatuspohjasta käsittelemättä.
Kirjan dramaattinen otsikko ”kivääri vai äänestyslippu” jää myös selvittämättä. Mikään kirjassa eikä muukaan saatavissa oleva tieto ei anna pohjaa oletukselle että ”kivääri” suoranaisen aseellisen kaappauksen välineenä olisi ollut kenenkään suomalaiskommunistin mielessä todellinen vaihtoehto 60-luvun lopun Suomessa. 70-luvun alkua – joka kylläkin rajautuu Leppäsen työn ulkopuolelle – on viime aikoina eri yhteyksissä haluttu kuvata jonkinlaiseksi ”vaaran vuosien” ajaksi, mitä on pidettävä jo historialliseksi vakiintuneen käsitteen väärinkäyttönä.
