172 s., ArtHouse, Helsinki 1999
Osmo Soininvaara toteaa kirjan esipuheessa, ettei sitä ole kirjoitettu vaalikirjaksi vaan kyse on kolmen vuoden ajan työn alla olleen projektin loppuunsaattamisesta. Niin tai näin niin vaalikirjaksi teos on joka tapauksessa sikäli poikkeuksellinen, että sillä voi olla käyttöä myös vaalien jälkeen.
Kirja on paljolti kertausta samoista teemoista, joita käsiteltiin Soininvaaran edellisessä ”Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi”-kirjassa, mutta siinä jatketaan myös niiden kehittelyä.
Soininvaara on sivistyneen hyvinvointivaltion ja sen laaja-alaisen sosiaaliturvan, kohtuullisina pysyvien tuloerojen ja yhteiskunnan hoitaman asunto-, koulutus- ja terveydenhoitopalvelujen kannalla. Hän ei kavahda tämän edellyttämää suomalaisen korkeaa veroastetta eikä lämpene hyvinvointivaltion karkeamuotoisimmalle uusliberalistiselle kritiikille ja vaihtoehdoille.
Soininvaaran huolena on voiko nykyisenkaltainen hyvinvointivaltio kestää niitä paineita, joita uuden teknologian yleistyminen, yritysmaailman ja työelämän muutokset sekä globalisoituminen tuovat tullessaan. Kysymys kulminoituu työttömyyteen, joka Suomessa – ja yleensä Euroopassa – on viime vuosien suotuisasta työllisyyskehityksestä huolimatta jämähtänyt vaarallisen korkealle.
Soininvaara katsoo, että kyse on rakenteellisesta ongelmasta, jota ei enää pelkän suhdannepolitiikan ja talouskasvun avulla saada oleellisesti alasajetuksi. Työvoiman tarjonta ja kysyntä eivät enää Suomessa kohtaa, eivät ainakaan nykyisellä työvoimakustannusten rakenteella.
Tämä argumentointi on uskottava ja perustuu työvoiman kysynnän osalta työyhteisön ja yritysten käyttäytymismuutosten pääpiirteissään paikkansapitävään kuvaukseen. Tuottavuuserot ovat työmuutosten seurauksena uudessa verkostotaloudessa kasvamassa ja sen myötä myös palkkaerot. Yleissitovien työehtosopimusten minimipalkoilla – ja niiden päälle työnantajien maksettaviksi tulevilla palkkasidonnaisilla työvoimakustannuksilla – ei enää ole kaikille töitä tarjolla. Kaikki työt eivät liioin houkuttele, koska työttömyyskorvausten ja sosiaalituen varassa voi usein elää lähes yhtä mukavasti kuin tarjolla olevan työn antamilla tuloilla.
Koska Soininvaara ei halua Suomeen amerikkalaista työssäkäyvien köyhien luokkaa hän ei esitä ratkaisuksi minimipalkkojen polkemista eikä sosiaaliturvan leikkaamista. Kumarruksen vihreälle ortodoksialle Soininvaara tekee puhumalla kansalaispalkasta ratkaisuna, mutta tosiasiassa hylkää sen hienovaraisesti mahdottomana ja tarjoaa negatiivisen tulonveron mallia, jossa verot, vähennykset, tulonsiirrot ja palvelumaksut on sillä tavoin yhteensovitettu, että kaikki saavat tavalla tai toisella – nimikkeet voivat vaihdella – taatun perustoimeentulon, jos tuloja ei ole lainkaan tai ei ole riittävästi, jonka jälkeen tulojen noustessa tukea vähennetään asteittain niin, että kaikenlaisten töiden vastaanottaminen ja tekeminen kannattaa aina kunnes tuki ei ole enää tarpeen tulojen kasvettua riittävästi, vaan sitä enemmän ansaitsevat ryhtyvät maksamaan progressiivisesti kasvavaa tuloveroa.
Huomaan, että ole mallia kuvatessani siirtynyt käyttämään enemmänkin omia monissa yhteyksissä käyttämiäni sanoja kuin juuri Soininvaaran käyttämiä, toivoakseni kuitenkaan väkivaltaa Soininvaaran ajatuksille tekemättä.
Teen näin myös siksi, että pidän kovin kummallisena sitä, että ainoa poliittinen liike, jonka Soininvaara nostaa ajatustensa vastustajaksi tai ainakin epäilijäksi on sosialidemokratia. Tulkitsen tämän vähän kiukuttelevaksi tunnustukseksi siitä, että sensuuntaiset reformit, joita Soininvaara haluaa eivät Suomessa toteudu ilman sosialidemokratian myötävaikutusta, sillä niiden vastustajaa ei sosialidemokratiasta saa.
En tarkoita että kaikki sosialidemokraatit olisivat kaikista asioista samaa mieltä Soininvaaran kanssa – en minäkään ole, joskin olen ollut havaitsevani että Soininvaara viisaana miehenä yleensä vähitellen modifioi käsityksiään tällaisilta osin, jos ei minun niin alter egonsa Ville Komsin vaikutuksesta.
Soininvaara kirjoittaa yleensä helppolukuista ja loogista tekstiä. Joskus kuitenkin pyrkimys liialliseen yksinkertaistamiseen ja havainnollistamiseen vain sekoittaa enemmän kuin helpottaa asian ymmärtämistä. Näin on mielestäni käynyt Soininvaaran käyttämien fiktiivisten Pantaran ja Kontaran työllisyysmallien kanssa.
Kaiken kaikkiaan suositeltava teos, myös ja nimenomaan vaalienjälkeisille hallitusneuvottelijoille.
