317 s., Econ, München 1999
Saksan punavihreäyhteistyön nousu ja …??
Kun Saksan punavihreän hallituksen valtiovarainministeri ja päähallituspuolue SPDn puheenjohtaja Oskar Lafontaine maaliskuussa otti ja lähti Gerhard Shcröderin hallituksesta ja saman tien myös puoluejohtajuudesta ja liittopäiviltä ei hän ilmoittanut julkisuuteen mitään syytä. Kaikki kuitenkin tiesivät hänen ja Schröderin kädenväännöstä Saksan politiikan suunnasta, joka näin päättyi liittokanslerin selkävoittoon kilpailijan heitettyä pyyhkeen kehään.
Pian kerrottiin Lafontainen kirjoittavan syksyn kirjamarkkinoille muistelmiaan. Suurella mielenkiinnolla odotetusta kirjasta tuli välittömästi bestseller, mutta poliittinen eliitti – sekä vieraat että varsinkin omat – on suhtautunut siihen vaivautuneesti ja vastaa useimmiten kysyttäessä ettei ole kirjaa edes lukenut.
Lafontaine ei tällä kirjalla ole ainakaan ystäviä etsimässä. Hän ruotii hyvin avomielisesti ja kriittisesti Saksan johtavien poliitikkojen käyttäytymistä ja politiikkaa keskittyen ennen muuta uuden punavihreän yhteistyöhallituksen kokoamiseen ja alkutaipaleeseen. Erityisen ankaran kohtelun saa uuden hallituksen keskeinen johtokolmikko: Gerhard Schröder, Rudolf Scharping ja Joschka Fischer.
Kyse on epäilemättä myös valtataistelusta ennen muuta sosialidemokraattien kesken. Vuoden 1990 Saksan yhdistymisvaaleissa demareiden kansleriehdokkaana ollut Lafontaine syrjäytti Scharpingin SPDn puheenjohtajan paikalta vuoden 1995 puoluekokouksen yllätysäänestyksessä. Tämä jätti pahan särön miesten väleihin vaikka Lafontainen mielestä Scharping sai syyttää tappiostaan vain itseään. Vaihdokseen katkesi myös perinne, että SPDn uusi puheenjohtaja sai aina edeltäjältään huolehdittavakseen August Bebelin vanhan kultakellon. Jos tämä kertoo jotain Scharpingista niin myös se että Lafontaine on nähnyt asian kirjaamisen arvoiseksi kertoo jotain kirjoittajastakin.
Kilpailu oli epäilemättä vielä ankarampaa Lafontainen ja Schröderin välillä. Kyse ei ollut vain vallasta eikä huonosti yhteensopivasta henkilökemiasta vaan mitä selvimmin poliittisesta linjasta yhtäällä Lafontainen perinteisen, keynesiläisyydestä talouspoliittisen inspiraationsa hakevan ja hyvinvointivaltiota puolustavan sosialidemokratian ja toisaalla Schröderin ”modernisoivan”, Lafontainen mielestä uusliberalismia myötäilevän linjan välillä.
On helpompi sanoa mitä Lafontaine edustaa – myös siksi että hän tässäkin kirjassa esittelee sinänsä johdonmukaisia talous- ja globalisaatiopoliittisia näkemyksiään – kuin mitä Schröder. Kansleria kun on leimannut pikemminkin mediahakuisuus ja poliittinen opportunismi kuin selkä ideologinen vakaumus, kuten Lafontaine aika peittelemättömästi laukoo.
Schröderin viaksi Lafontaine laskee Tony Blairin kelkkaan heittäytymisen joka huipentui Blairin ja Schröderin yhteisen poliittisen linja-asiakirjan julkistamiseen. Tässä arvostelussaan Lafontainella on liikkeen tuki takanaan ja Schröder on saanut asiasta niin paljon lunta tupaan SPDssä että on julkisesti tunnustanut asiakirjan olleen häneltä virhe. Kokonaan ei Lafontainkaan käännä englantilaisille selkäänsä vaan lyö Schröderiä – ja epäsuorasti Blairia – lainaamalla new labourin ideologista gurua Anthony Giddensiä mm tarpeesta harjoittaa markkinoiden ohjausta.
Frankofiilinä tunnetun Lafontainen toinen kotimaa on kuitenkin Ranska eikä ole sattuma että hänen kolmevuotias pikkupoikansa on saanut etunimikseen Carl Maurice. Lionel Jospinista ja ranskan sosialisteista Lafontainella on vain hyvää sanottavaa ja muutoinkin hän korostaa Saksan-Ranskan yhteistyötä Euroopan politiikan perustana.
Lafontaine oli varhainen punavihreän yhteistyön kannattaja SPDssä mutta hän ei peittele pettymystään vihreisiin yleensä ja Joschka Fischeriin erityisesti. Fischeriä hän pitää Madeleine Albrightin talutusnuorassa kulkevana ja kavahtaa myös ulkoministerin pyrkimystä kääntää vihreät talous- ja sosiaalipolitiikassa uusliberalistisille linjoille vapaiden demokraattien FDPn paikan valtaamiseksi Saksan politiikassa.
Kosovon sotaa – joka alkoi kohta Lafontainen erottua – Lafontaine arvioi ja arvostelee hyvin koivistomaisin ajatuskuluin.
Lafontainen sisäpiirikuvaus viimeisten vuosien tapahtumista Saksassa ja SPDssä on todennäköisesti varsin todenmukainen – ainakaan kukaan ei ole vaivautunut sitä kiistämään – ja ehkä juuri siksi tekee nuhruisen ja vähän vastenmielisen vaikutelman. Vaikutelma heijastuu kirjoittajaankin. Vaikka suhtaudunkin hänen poliittisiin linjauksiinsa myötämielisesti ja hänen arvostelunsa kohteisiin varauksellisesti joudun toteamaan, että Lafontaine jää turhan pikkusieluisella kaunaisuudellaan itsekin kauas valtiomiessarjasta.
