384 s., HarperCollins, Glasgow 2000
Venona-salasanomien satoa
Venona on satunnaisesti vuonna 1961 valittu koodisana yhdelle kylmän sodan merkittävimmistä tiedusteluoperaatioista. Kyse on yli kolmen tuhannen radiokuuntelun sieppaaman Neuvostoliiton tiedusteluviestin koodien murtamisesta ja satojen neuvostoagenttien paljastumisesta osittain avatuksi saatujen sanomien perusteella. Avatut sanomat ovat nyttemmin luettavissa myös netistä osoitteesta www.nsa.gov/docs/venona.
Venona-projektista ja sen perusteella paljastuneista vakoilutapauksista on kirjoitettu jo runsaasti kirjoja. Uusimpiin ja myös parhaimpiin kuuluu monia vakoilukirjoja aiemminkin tehnyt Nigel Westin viime vuonna ilmestynyt uutuus.
Suomalaisilla on ollut merkittävä osuus Venona-projektissa. Suomalaisen radiotiedustelun hyvät tulokset salasanomien avaamisessa perustuivat paljolti kesäkuussa 1941 Petsamossa suomalaisten käsiin jääneisiin, osittain palaneisiin venäläisiin koodikirjoihin. Eversti Aladar Paasosen alaisuudessa toiminut radiotiedustelu johtajanaan Reino Hallamaa sai sekä omin voimin että yhteistyössä japanilaisten kanssa avattua suuren määrän venäläissanomia.
Suomen irrottauduttua sodasta suomalaisten keräämä alan tietotaito vietiin huippusalaisessa Stella Polaris-operaatiossa Ruotsiin syksyllä 1944. Sitä miten operaatio toteutettiin ja mihin näin maastaviety materiaali lopulta päättyi on käsitelty monissa yhteyksissä jo aiemmin. Westin tiivis esitys vaikuttaa kuitenkin täydellisimmiltä mitä asiasta tähän asti on julkaistu. West kirjoittaa mm että operaatio toteutettiin presidentti Mannerheimin ja kenraali Heinrichsin tieten ja suostumuksella.
Pyrkimys suomalaisten tiedusteluaineiston turvaamiseen perustui epäilemättä osin samanlaisiin isänmaallisiin motiiveihin kuin asekätkijöidenkin, oli se sitten isänmaan kannalta järkevää tai ei. Osin se perustui myös yleisiin ideologisiin pyrkimyksiin, joiden pohjalta oli yhtä luontevaa luovuttaa Neuvostoliittoa vastaan käyttökelpoista aineistoa maailmansodan vielä jatkuessa niin akselivaltojen kuin länsiliittoutuneiden käyttöön. Kolmanneksi se näyttää myös perustuneen rahaan. West toteaa, ettei ole selvää mihin materiaalin myynnistä saadut huomattavat rahasummat päätyivät, ”vaikka eversti Hallamaan tiedetään yhdessä Paasosen kanssa siirtyneen Ranskan tiedustelun palvelukseen ja ostaneen huomattavan kiinteistön Churrianassa Espanjassa”.
Pääosa Westin kirjasta käsittelee jo useissa muissakin yhteyksissä tunnetuksi tulleita neuvostovakoilutapauksia ja Venona-aineiston osuutta niiden paljastamisessa. Venonan perusteella ei enää näy olevan epäselvyyttä siitä, etteivätkö esim. USAn ulkoministeriöstä erotettu Alger Hiss tai sähkötuolissa vakoojina teloitetut Ethel ja Julius Rosenberg olleet neuvostovakoojia. Myös Rooseveltin lähipiiriin kuulunut USAn apulaisvaltionvarainministeri Harry Dexter White on aineiston perusteella katsottava tietoiseksi neuvostoagentiksi – toisin kuin esim. Urho Kekkonen, joskin tapauksissa on samankaltaisuutta. Sen sijaan Venona-aineiston perusteella ei löydy varmaa vastausta siihen oliko myös kuuluisa atomipommin isäksikin mainittu ydinfyysikko J. Robert Oppenheimer syyllistynyt samaan, kuten on epäilty.
Venona-aineistossa on myös runsaasti Tukholman ja Moskovan väliltä siepattuja salasanomia. Valitettavasti ei Westin – eikä muidenkaan anglosaksisten Venona-aineistoa läpikäyneiden kirjantekijöiden – mielenkiinto ole kohdistunut Ruotsia ja Suomea koskevan materiaalin analyysiin. Netistä löytyy kohtuullisesti myös Suomea koskevia viestejä, mutta ikävä kyllä yksi potentiaalisesti mielenkiintoisimmista viesteistä vuodelta 1942 on saatu avatuksi vain otsikkonsa, ”Instructions for Mary Pekkala”, osalta.
Elokuu 2000
