268 s., Tammi 1998
Taistelu lapsista
En tiedä onko keskisuomalainen remonttiryhmän eduskuntavaaliehdokkaaksi ryhtynyt ja ahkerasti tiedotusvälineissä esiintynyt Kerstin Campoy oikeampi ja parempi huoltaja lapsilleen kuin hänen amerikkalainen ex-aviomiehensä. Vaikea sanoa voiko tällaista asiaa varmuudella tietää kukaan. Se ei kuitenkaan ole estänyt monia suomalaisia ottamasta äänekkäästi kantaa asiaan. Joidenkin kanta perustuu vakaumukseen, että riitatapauksissa äiti on aina isää parempi huoltaja lapsille, toisille riittää että he ovat lukeneet Kerstin Campoyn kokemuksistaan kirjoittaman ”Taistelu lapsista”-kirjan.
Jos kirjan kuvaus aviomiehestä ja avioliitosta pitää edes pieneltä osin paikkansa tuntuu lasten luovuttaminen isän huostaan aika kauhistuttavalta ajatukselta. Kirjan lukemisen perusteella ei äidinkään hoiva tunnu paljoa houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Oudolta tuntuu sekin, että vaikka kirjassa värikkäin ja tunnekylläisin sanakääntein selvitetään tekijän suhdetta esim. avio- ja muihin miehiin niin kirjan nimen perusteella päähenkilöinä pidettävät lapset hahmottuvat lähinnä vain pallottelun kohteina oleviksi paketeiksi.
Pidättyvyyteeni ottaa kantaa Kerstin Campoyn tapaukseen vaikuttaa lähtemätön opetus jonka kolmekymmentä vuotta sitten sain toimiessani yhden kauden Helsingin lastensuojelulautakunnan puheenjohtajana. Opin, ettei vain yhden osapuolen – eikä edes useampien – itse julkisuuteen saattamien tietojen perusteella ole oikein eikä viisasta ottaa kantaa holhousriitoihin. Opin myös sen, että julkisuusasetelmat olivat useimmiten yksipuoliset ja harhaanjohtavat myös siksi, että viranomaisilla ei ole – onneksi – mahdollisuutta eikä oikeutta saattaa julkisuuteen salassapitovelvollisuuden alaisia asiakastietoja, vaikka viranomaiset sen vuoksi joutuisivatkin yksipuolisten tietojen varassa yleisen mielipiteen lynkkaamiksi.
Kantaaottamattomuus ei tietenkään ole kannanotto toisen osapuolen hyväksi. En liioin kuulu niihin, jotka uskovat tuomioistuinten erehtymättömyyteen. Suomi on kuitenkin sen verran vahva oikeusvaltio, ettei tuomioistuinten ratkaisuja kannata lähtökohtaisesti epäillä ainakaan perehtymättä niiden pohjana olevaan aineistoon.
Kansainväliset sopimukset menettelytavoista ns. lapsikaappausten estämiseksi ja holhousriitojen ratkaisemiseksi ovat myös hyvä asia. Niiden luonteeseen kuuluu, että tätä säätelevä Haagin sopimus voi toimia vain vastavuoroisuuden pohjalta. Sopimusjärjestelyt mahdollistivat – pitkän ja vaikean prosessin jälkeen – pienen tytön palauttamisen Algeriasta Suomeen äitinsä hoiviin.
Samat suomalaiset, jotka iloitsivat tästä ovat voineet tuohtua siitä, että korkein oikeus on kansainvälistä sopimusta noudattaen tehnyt päätöksen kahden Yhdysvalloista vastoin paikallisten viranomaisten ratkaisuja Suomeen tuodun lapsen palauttamisesta Yhdysvaltoihin. Päätös ei ollut ratkaisu lasten huollon antamisesta isälle, vaan siitä että asia kuuluu Yhdysvaltalaisen tuomioistuimen ratkaisuvaltaan.
Tunnen monesta syystä paljon vähemmän luottamusta amerikkalaiseen kuin suomalaiseen oikeuslaitokseen. En kuitenkaan ole tältä istumalta vielä valmis sen vuoksi sanomaan irti Haagin sopimusta jota soveltaen korkein oikeus ratkaisunsa teki.
Lasten etu ratkaiskoon, ja toki sillä perusteella suomalaisellakin tuomioistuimella on sopimuksen soveltamisessa harkintavaltaa. Julkisuudessa olleen aineiston perusteella olisi uskallettua sanoa, että sitä olisi tullut tässä tapauksessa käyttää toisin. Epäilen myös, ettei esim. niillä kansanedustajakollegoillani jotka ovat näin todenneet, ole heilläkään ollut muilta salattua tietoa käytössään.
Kerstin Campoyn oma kirja ei ole salatun tiedon lähde, vaan värikäs asianosaiskertomus. Se on monella tavoin paljastava ja mielenkiintoinen, myös ja nimenomaan ohi sen mitä tekijä itse on ajatellut kertoa. Se ei ole vailla kirjallisiakaan ansioita ja esim. kertomus äidin ja lasten seikkailuista pakomatkalla Yhdysvalloissa tuo mieleen George Orwellin omaelämäkertaisen teoksen ”Down and out in London and Paris”.
USAssa Kerstin Campoy joutui hakemaan suojaa epämääräisistä turvakodeista ja hankkimaan toimeentulonsa maassa, jossa julkinen toimeentuloturva on vähäistä tai olematonta ja turvautuminen hyväntekeväisyyteen, muiden ihmisten laskelmoituun hyväksikäyttöön ja/tai rikollisuuteen ainoa mahdollisuus selviytyä. Hän kertoo myös kaikkia keinoja käyttäneensä. Suomessa sosiaaliturva kuitenkin kattoi oleelliset tarpeet ja kun rouva vielä oman kertomansa mukaan omaksui laskelmoidun välinpitämättömyyden laskujen maksamiseen ja velvollisuuksien täyttöön oli elämä hyvinkin siedettävää, lukuun ottamatta aikaa jolloin hän täälläkin lastensa kanssa pakoili viranomaisia.
