227 s., Gummerus, Jyväskylä 1999
Avomielinen SUPO-historia
Isänmaan puolesta on yllättävän avomielinen ja jopa kriittinen teos Suojelupoliisista. Näin varsinkin kun kyseessä on eräänlainen talon itsensä auktorisoima virallinen historia tänä vuonna 50 vuotta täyttäneestä Suposta. Ansio lankeaa ennen muuta Kimmo Rentolalle, jonka osuus kirjan tekstistä on sivumääräisesti 40 prosenttia, mutta sisällölliseltä painoarvoltaan ainakin kaksi kolmannesta. Avomielisyyden arvoa ei vähennä se, että yksi sen edellytys tietenkin on ollut Neuvostoliiton romahdus.
Muista kirjoittajista Matti Lackman ja Tuula Sirvio esittävät tiiviin katsauksen Supon ”valkoisiin” edeltäjiin 20- ja 30-luvulla, Matti Simola selvittää Supon organisaation ja henkilöstön kehityksen, Juha Pohjonen kertoo supon perustamisvaiheet ja sen toiminnat päälinjat 70-luvun alkupuolelle, Juha Martelius kirjoittaa tiedusteluympäristöstä kylmän sodan jälkeen ja Mari Kalliala Pekka Siitoimesta ja Suomen sodanjälkeisestä äärioikeistosta.
Kirjoituksessaan Pohjonen esittää arvioita ja tietoja 70-luvun alun SKPn vähemmistön vallankumoushaaveista ja niihin liitetystä pyrkimyksestä Supon lakkauttamiseksi. Tässä yhteydessä Pohjonen kertoo että Taisto Sinisalon asiasta tekemän lakialoitteen rinnalla myös sosialidemokraateilla oli vastaava aloite, jonka ensimmäinen allekirjoittaja oli Erkki Tuomioja – seikka jonka olin jo unohtanut. En kuitenkaan tunnista (tai tunnusta) että se olisi mitenkään SKPläiseltä taholta synnytetty, vaan ilmensi silloisissa (vasemmisto-)sosialidemokraattisissa piireissä vallinnutta radikaaliliberaalia kontrollipolitiikan vastaista ajan henkeä.
Pohjosen sinänsä mielenkiintoista tekstiä heikentävät tutkijalle kuulumaton arvostelmia jakavan kommentoijan asenne ja eräät asiavirheet.
Kirja on vain puolittain viisikymmenvuotishistoria sikäli, että sen teettämisessä on noudatettu periaatetta että tutkijat saavat käyttää vain 25 vuotta vanhempaa aineistoa. Näin Supon toiminnan ja roolin erittely viime vuosikymmeniltä jää hyvin yleiselle tasolle.
Poikkeuksen tekee Supon oma tutkija Mari Kallialan näihin päiviin saakka ulottuva Siitoin-elämäkerta. Se vahvistaa sen onnellisen asian että järjestäyteneessä muodossaan Suomen sodanjälkeinen äärioikeisto on ollut hajanainen ja vähämerkityksellinen, etupäässä eri tavoin henkilökohtaisista ongelmista kärsineiden ressukoiden ja marginaali-ihmisten puuhamaa.
Siitoimen osalta dokumentoidaan melkein piinallisen tarkasti hänen okkultiset harrastuksensa ja liiketoimintansa sekä pateettiset yrityksensä esiintyä suurena kansallissosialistisena johtajana. Vaikka yhtyisikin Kallialan arvioon, jonka mukaan Siitoimen ja kumppaneiden touhut johtivat julkisuudessa yliampuviin väitteisiin ja käsityksiin fasismin vaarasta on ollut ja on edelleen paikallaan että näitä ryhmiä tarkoin valvotaan. Siitoimenkin porukat saivat Tiedonantajan kirjapainon poltettua; 90-luvun rasistiskinit ovat yrittäneet polttaa maahanmuuttajien ja pakolaisten asuntoja.
Ylivoimaisesti vankin anti kirjassa ovat Kimmo Rentolan artikkelit punaisen valpon synnystä sekä supon suhteesta suomalaisiin kommunisteihin ja KGBhen. Kommunistien osalta Rentola on jo aiemmin julkistanut keskeiset tutkimustuloksensa, siksi mielenkiintoisinta tässä yhteydessä on KGBn Suomen toiminnan systemaattinen ja laaja yksityiskohtiin menevä kuvaus ja analyysi. Siitä mm ilmenee, miten hämmästyttävän hyvin Supo näyttää seuranneen ja joskus myös puuttuneen KGB-miesten pyörittämään laajaan ”kotiryssä”-toimintaan.
Rentola onkin ensimmäinen tutkija joka esittää systemaattisen analyysin tämän KGBn luoman kontaktiverkon luonteesta ja merkityksestä. Sen kuvaaminen ja tuomitseminen vain rähmettymisilmiönä sivuuttaa mm sen, ettei vaikutus sittenkään ollut vain yhdensuuntaista. Valittihan Juri ”Komissarov” Derjabinkin, miten suomalaisten onnistui usein KGB-kanavin ajaa läpi asioita, joita Neuvostoliiton ulkoministeriössä pidettiin maan valtiollisen edun vastaisina.
Alaviitteeseen on kätketty se meille monille mahdollisen peitenimemme paljastumista pelkääville helpottava tieto, että KGBn ohjesääntö edellytti peitenimen antamista ulkomaalaiselle poliitikolle tai muulle kontaktille jo parin tapaamisen jälkeen, mikä ei edes KGBn oman tulkinnan mukaan välttämättä tarkoittanut että asianomaista arvioitiin edes potentiaalisena agenttina.
