Schildts 1999 (ilmestynyt myös suomeksi)
Parlamentarismin sitkeä vahtikoira
Georg C. Ehnroothin hetki koitti vuonna 1973 kun eduskunnassa taisteltiin Kekkosen presidenttikautta jatkaneesta poikkeuslaista. Poikkeuslain vastustajien rintamaa johti silloinen RKPn kansanedustaja Ehrnrooth. Enemmistö porvarillisten puolueiden ja iso joukko sosialidemokraattien kannattajista ei hyväksynyt poikkeuslakia vaikka Kekkosen normaalivaaleilla tapahtuneeseen uudelleenvalintaan olisivat voineet suostuakin. Tässä tilanteessa poikkeuslain vastustajilla oli mahdollisuus merkittävästi koko Suomen puoluekarttaan vaikuttaneeseen läpimurtoon. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan RKPstä ovet paukkuen lähteneen – ja lähtemään joutuneen – Ehrnroothin perustama perustuslaillinen kansanpuolue jäi vaatimattomaksi pikkupuolueeksi, jonka menestys rajoittui puheenjohtajansa läpivientiin kaksissa eduskuntavaaleissa.
Läpimurto olisi edellyttänyt sitä, että perustuslailliset olisivat saaneet mukaansa isomman osan kokoomuksen kannattajista. Tuure Junnila ja muut painavammat poikkeuslain vastustajat pysyivät uskollisina puolueelleen ja Ehrnrooth sai mukaansa etupäässä suomenkielisiä kylähulluja, joista oli hänelle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Ehrnroothin ruotsinkielisyys ei ole riittävä syy laajemman menestyksen puutteeseen, kuten Elisabeth Rehnin myöhempi menestys osaltaan kertoo. Sujuvasta kaksikielisyydestään huolimatta Ehrnrooth jäi kuitenkin suomenruotsalaisen ankkalammikon vangiksi, jonka vuoksi hänen paluunsa 90-luvulla vanhan emopuolueen helmaan ei, RKPn puoluejohdon pyydettyä anteeksi vanhoja virheitään, ollut lainkaan vaikeata.
Syyt perustuslaillisten vähäiseen menestykseen löytyvät tämän muistelmakirjankin valossa siitä, että Ehrnroothin hartiat olivat liian kapeat jotta niiden varaan olisi voitu rakentaa laajempaa ja pysyvämpää poliittista liikettä. Puoluejohtajan kylähulluuskin – aito tai laskelmoitu – olisi voinut siivittää menestykseen, kuten Veikko Vennamo osoitti, mutta sellaiseen pikkupopulismin muutoin hyvin osannut Ehrnrooth oli liiaksi herrasmies.
Muistelmateos jää turhan vaatimattomaksi ja muistuttaa suuresti niitä paikalliskustantajien julkaisemia kirjoja joita pitkäaikaiset kepulaisedustajat julkaisevat valtiopäiväuransa päätteeksi ja joissa luetellaan uskollisesti kaikki ulkomaanmatkat, maisemat ja tavatut merkkihenkilöt, kunnalliset luottamustoimet sekä tehdyt eduskunta-aloitteet. Toisin sanoen Ehrnrooth ei poliitikkona yltänyt sellaiseen raskaaseen sarjaan, jossa hänellä olisi ollut laajempaa näkemystä ja visiota uskottavaksi ja vaihtoehtoiseksi politiikaksi sille kekkosvallalle jota hän sinänsä kunnioitettavan johdonmukaisesti ja parlamentaarisesti vastusti.
Äärioikeistolaisen leima jonka Kekkonen itse ja hänen aisankannattajansa Ehrnroothiin iskivät istui lujassa, mutta kovin oikeutettu se ei ollut. Ironista kyllä Ehrnroothin pitkä linja koostuu sosialidemokraattisten presidenttiehdokkaiden äänestämisestä ja aktiivisesta tukemisesta Fagerholmista Ahti M. Salosen kautta Koivistoon, eikä hänen sosiaalipopulisminsa olisi lainkaan istunut nusujen edustaman uusliberalismin kanssa yhteen.
Suuria tai pienempiäkään uutisia eivät Ehrnroothin muistelmat tarjoa, ellei sellaisena pidä esim. sitä että Teuvo Aura ja Väinö Leskinen olivat vielä kesällä 1965 mukalla Erhnroothin vetämässä porukassa suunnittelemassa Kauko Kareen ja Simppa Junttusen K-linjan vastaisten pamflettien julkaisemista.
Parasta kirjassa ovat muutamat henkilökohtaiset muistelot ja henkilökuvat – esim. tapaamisesta ”farbror Gustafin” (Mannerheim) kanssa. Valitettavasti Georg C. jättää mielenkiintoisen sukunsa käsittelyn vain muutamaan ohimenevään mainintaan. Aiheesta olisi lukenut kernaasti enemmänkin.
