Jonathan Cape, 459 s., Guilford 2000
Meksikon vallankumous
Meksiko on juuri valinnut ensimmäistä kertaa uuden presidentin, joka ei enää edusta maata yli seitsemänkymmenentä vuotta hallinnutta Insitutionaalista vallankumouspuoluetta. Mutta mikä on ollut se Meksikon vallankumous, jonka eräs kaukainen päätepiste Vicente Foxin voitto presidentinvaaleissa oli?
Vastausta voi hakea huonommistakin lähteistä kuin englantilaisen historiantutkijan Frank McLynnin uudesta teoksesta. Huolimatta siitä että kirja rakentuu kahden tunnetuimman vallankumousjohtajan Pancho Villan ja Emialiano Zapatan elämän ympärille on se kuitenkin alaotsikkonsa mukaisesti eräänlainen koko Meksikon vallankumouksen elämäkerta.
Kun vallankumous huipentui keskeisiltä osiltaan edelleen voimassaolevaan Meksikon vuoden 1917 perustuslain säätämiseen tulee heti mieleen vertailu Venäjän vuoden 1917 vallankumouksiin. Näiden tapahtumien ajallinen läheisyys ei kuitenkaan riitä niiden maantieteellisen ja aattellisen etäisyyden ylittämiseen. Jos bolshevikit jo rikkoivat Marxismin keskeisiä periaatteita toimeenpannessaan proletariaatin nimissä kaappauksensa alikehittyneellä Venäjällä niin Meksikossa teollisuustyöväestö ei esittänyt vähäisintäkään roolia koko kymmenvuotisessa vallankumousprosessissa.
Itse asiassa voi kysyä kuinka oikeutettua vallankumous-käsitteen liittäminen Meksikoon ylipäätään on vai olisiko perustellumpaa puhua pitkäaikaisen diktaattorin Porfirio Diazin syrjäyttämisestä vuonna 1910 alkaneesta pitkästä valtataistelusta ja sisällissodasta jonka kuluessa eliittiryhmät aika ajoin mobilisoivat suuriakian kansanjoukkoja.
Villa ja Zapata olivat kuitenkin aitoja eliitin ulkopuolisia kansanjohtajia. Eteläisessä Meksikossa toiminut Zapata oli näistä siinä suhteessa poliittisempi, että maareformi oli hänen talonpoikiin nojanneen liiikkeensä keskeisin tavoite, kun taas pohjois-Meksikossa toiminut Villa oli lähempänä maaseudun marginaaliryhmistä kannatuksensa kerännyttä caudillo-tyyppistä rosvopäällikköä. Villan joukot rappeutuivat myös helpommin ryöstelijöiksi – ja hänen apupäällikköinään oli myös selvästi psykopaattisia tappajatyyppejä – kun taas zapatistit olivat paremmin käyttäytyivä ja paikallisyhtesiöön vahvemmin ankkuroituneita.
Villan ja Zapatan armeijat olivat ajoittain kuninkaantekijän asemassa, mutta korkeinta valtaa kumpikaan ei itselleen havitellut. Molemmat olivat väkivaltaisia macho-kulttuurin edustajia ja molemmat kuolivat – Zapata v. 1919 ja Villa v. 1923 – salamurhaajien väijytyksessä.
Lähempänä eliittiä toimineet nousevasta porvaristosta kannatuksensa keränneet kenraali-poliitikot – yhdistelmä jäi pitkään hallitsevaksi Meksikossa – käyttivät näitä hyväkseen oman valtaasemansa vakiinnuttamiseen ja vanhojen taantumuksellisten eliittien syrjäyttämiseen. Presidenteiksi nousseet Carranza ja Obregon, jotka molemmat myös kuolivat salamurhaajan luoteihin, olivat eri aikoina Villan ja Zapatan liittolaisia ja vastustajia.
Kymmenvuotisen vallankumouskauden sekavat käänteet ja monet yksityiskohdat tulevat McLynnin kirjassa tiiviisti ja ymmärrettävästi kuvatuiksi. Myös vallankumouksen väkivaltaisuus tulee hyvin esiin: veriset taistelut, salamurhat, kidutukset, teloitukset ja etniset puhdistukset olivat näiden vuosien arkea.
Meksikon vallankumous nostatti radikaalimpia toiveita ja vaatimuksia kuin mihin sen elitistiset johtajat halusivat tai kykeni-vät vastaamaan. Vuoden 1917 perustuslaista tuli radikaalimpi kuin johtajat odottivat ja halusivat ja myöhemmin se myös antoi perustan latinalaisen Amerikan yleisiin oloihin nähden melko edistyksellisen sosiaalivaltion rakentamiselle, jonka purkamisen insitutuionalisoitunut vallankumouspuolue itse ehti panna alulle jo ennen Foxin voittoa. Toisaalta vasta Foxin voitto on peruuttamattomasti pannut täytäntöön perustuslain vuosikymmeien ajan melko kuolleeksi kirjaimeksi jääneet demokraattiset periaatteet.
heinäkuu 2000
