631 s. Abacus 1998
Hitlerin halukkaat mestaajat
Daniel Jonah Goldhagenin kirja aikaansai jo vuonna 1996 ilmestyessään melkoisen myrskyn Saksassa ja vähän muuallakin. Se on yritys huolellisen dokumentaation kautta etsiä vastausta kysymykseen, olivatko tavalliset saksalaiset osallisia ja millä tavoin kolmannen valtakunnan toimeenpanemaan juutalaisten joukkomurhaan.
Vastaus on jo kirjan nimessä. Goldhagenin mukaan tavalliset saksalaiset toimivat Hitlerin auliina pyöveleinä. Väitteensä tueksi Goldhagen pyrkii ensinäkin osoittamaan, ettei juutalaiskysymyksen ratkaisemista vaatinut anti-semitismi Saksassa ollut mikään natsien keksintö vaan pitkä ja vahva perinne, josta esim. keisarinvallanaikaisessa politiikassa juuri muut kuin sosialidemokraattinen vasemmisto eivät nimenomaisesti pyrkineet erottautumaan. Myös kirkkojen rooli antisemitismin ylläpitäjänä ja siunaajana oli merkittävä.
Kun sitten Hitler nousi valtaan eivät natsien juutalaisvastaiset lait ja toimet nostaneet käytännöllisesti katsoen mitään avoimia vastalauseita vaan paremminkin saivat laajan hyväksynnän. Ja kun Hitler sodan alettua ryhtyi toimeenpanemaan lopullista ratkaisuaan juutalaiskysymykseen eivät toimeenpanijat suinkaan olleet vain vakaumuksillisia SS-miehiä ja aktiivisia kansallissosialisteja vaan esim. myös hyvin tavanomaisista saksalaisista koottujen poliisipataljoonien asevelvollisia.
Puolassa ja Venäjällä toimineiden poliisipataljoonien toimia kartoittanut Goldhagen kumoaa myös väitteet että juutalaisiin kohdistuneisiin julmuuksiin syyllistyneet olisivat olleet pakotettuja rangaistusten pelossa toimeenpanemaan ylhäältä annettuja käskyjä. Näin ei ollut, vaan usein käskyjen suuntaviivat olivat hyvin yleisiä ja jättivät alemmille yksiköille ja jopa yksittäisille toimijoille runsaasti vapauksia niiden täytäntöönpanossa eikä Goldhagenin tutkimusten perusteella ole osoitettavissa että yskikään sotilas olisi joutunut rangaistustoimien tai edes muulla tavoin hankaluuksiin sen vuoksi, että kieltäytyi lyömästä tai teloittamasta juutalaisia.
Tällaiset johtopäätökset olivat tietysti rankkoja nykysaksalaistenkaan nieltäviksi. Enimmältä osin torjumisreaktiot johtuivat siitä, että goldhagenin käsitettiin esittäneen saksalaisten kollektiivista syyllisyyttä ja/tai väittäneen julmuuksien olevan jokin erityisesti saksalainen luonteenominaisuus. Tämä ei kuitenkaan ole Goldhagenin näkemyksen mukaista vaan hän kirjan saksankielisen laitoksen esipuheessa nimenomaan irtisanoutuu tällaisesta tulkinnasta. Saksalainen antisemitismi juutalaiset epäinhimillistävässä muodossaan oli historiallinen ilmiö eikä sitä sodanjälkeisessä Saksassa enää esiinny kuin marginaali-ilmiönä.
Juutalaisten joukkutuhoaminen ei ole vain Saksan synkkää histo-riaa vaan ihmiskunnan yhteinen rasite. Yksikään yritys sen vaka-vaksi kuvaamiseksi ja analyysiksi ei ole liikaa eikä turha, ei ainakaan tämä Goldhagenin monta uutta seikkaa esiintuova teos.
Juutalaisten kohtalo Hitlerin uudessa Euroopassa oli systemaattisesti kauheampi kuin kaikkien muiden arjalaisten alapuolelle natsien rotuopeissa arvioitujen kansojen ja ryhmien. Silti Goldhagenin analyysiä olisi voinut laajentaa koskemaan myös muutakin erilaisuutta ja erirotuisuutta koskevaa vihaa. Epäilen, että 1800-luvun ja 1900-luvun alun rasistiset asenteet myös esim. afrikkalaisia rotuja kohtaan olivat yhtä vahvoja kuin juutalaisiakin kohtaan ja olisivat voineet johtaa aivan samanlaiseen tuhoamispolitiikkaan jos saksalaisten keskuudessa olisi elänyt samanvahvuinen musta vähemmistö kuin mitä juutalaiset edustivat. Nythän mustalaisten kohtalo oli hyvin samankaltainen.
