Iranin islamilaisen pappisvaltion johtajat eivät ole mitään pulmusia sen enempää runsaasti teloituksia käyttävän sisäisen vallankäyttönsä kuin sen suhteen miten käyttävät rahaa ja aseita rajojensa ulkopuolella. Mutta jos kasvaneet jännitteet ja voimauhoilu johtaa uuteen sotaan, on syy hyvin selvästi Yhdysvaltain hallinnossa.
Vuonna 2015 solmittu kuuden maan – Englanti, Kiina, Ranska, Saksa, USA ja Venäjä – sopimus Iranin ydinohjelman valvonnasta sen varmistamiseksi, ettei maa valmistele ydinaseita, ei ole täydellinen, mutta Iran on sitä kuitenkin moitteettomasti noudattanut. Sopimus on tullut myös osaksi kaikkia sitovaa kansainvälistä oikeutta sen jälkeen, kun YK:n turvallisuusneuvosto on sen myös yksimielisesti vahvistanut.
Se mitä Iran nyt vastatoimena Yhdysvaltain irtautumiselle sopimuksesta ja sen Iraniin kohdistamille pakotteille on päättänyt sentrifuugien käyttöönotosta ei vielä ole sopimusta rikkomassa, mutta tuo lähemmäksi sen hetken, jolloin taloudellisesti ahdistettu maa voi todeta sopimuksen tulleen mitätöidyksi.
Iranin kannalta ei ole kyse vain siitä, miten Yhdysvallat kieltää omia yrityksiään tekemästä yhteisyötä Iranin kanssa, vaan miten se yrittää pakottaa muutkin maat liittymään sen saartotoimiin. Toistaiseksi muut sopimusosapuolet ovat pitäneet kiinni sopimuksesta, mutta valitettavasti Euroopan toimet sopimuksen pelastamiseksi ovat olleet turhan hampaattomia Yhdysvaltain painostuksen edessä.
Paradoksaalista on, että toiveet sodan välttämisestä kohdistuvat nyt Trumpiin, jonka tiedetään suhtautuvan sotaseikkailuihin paljon pidättyvämmin kuin sotarumpuja päristelevät Mike Pompeo ja John Bolton. Jos Washingtonin haukat saavat tahtonsa läpi ei kukaan pysty ennakoimaan kuinka paljon tarpeettomia hengenmenetyksiä ja tuhoja siitä seuraisi. Yksi uhreista olisi kuitenkin transatlanttinen yhteistyösuhde jonka puolustamismahdollisuudet ovat amerikkalaisen unilateralismin jatkuessa koko ajan heikentyneet.
19.5. 2019
