Helsingin Sanomat antaa sunnuntailehdessään isosti tilaa Ilkka Kanervan toiveelle saada Suomeenkin monikansallinen suursotaharjoitus. Minä toivon suursotaharjoitusta yhtä vähän kuin suurta tai pientäkään sotaa. Kun Kanerva itsekin kertoo, että ”harjoituksilla on aina salattu agendansa” ei sen esiin kaivaminen ole tässä tapauksessa kovin vaikeata, mutta mielellään kuulisi Kanervan kertovan sen omin sanoin.
Sotaretoriikan viljeleminen ja uhoileva voimannäyttö ovat viimeinen asia jota Suomessa nyt tarvitaan. Kuten eduskunnan vastauksessa hallituksen puolustusselontekoon todetaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan selkeänä päämääränä on ehkäistä Suomen joutuminen sotilaallisen konfliktin osapuoleksi” eikä Suomi ”salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”.
On tietenkin selvää, että Suomen on sotilaallisesti liittoutumattomana maana pidettävä huoli omasta puolustuksestaan ja että tämä edellyttää puolustusvoimien osaamisen asianmukaista ylläpitämistä ja kehittämistä myös kansainväliseen harjoitustoimintaan osallistumalla. Perusteena on aina oltava se, että se palvelee Suomen oman puolustuksen sekä kansainvälisen YK- ja EU-päätöksiin perustuvan kriiisinhallinnan valmiuksien ja osaamisen kehittämistä. Osallistuminen sellaiseen harjoitteluun, joka lisää kansainvälistä jännitystä ja on luonteeltaan pelotteluun tarkoitettua voimannäyttöä, ei ole Suomelle perusteltua.
Suomi on tietysti sitoutunut EU:n Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslauseeseen ja meidän on oltava valmiita antamaan ja vastaanottomaan sen tarkoittamaa apua, jonka luonteesta jokainen jäsenmaa kuitenkin päättää itse. Kun Kanerva ilmaisee tavoitteeksi sen, että ”EU-maista voisi jonain päivänä soittaa Suomeen, että nyt tarvitaan apua – ja päinvastoin”, on se toki Lissabonin sopimuksen mukaista, mutta saa oudon kaiun ellei samalla todeta, että tärkein tavoite on kuitenkin toimia niin ettei tällaista tarvetta koskaan tulisi.
Ja jos kuitenkin tulee, niin suursotaharjoittelu ei ole siihen oikeaa varautumista.
10.9. 2017
