Olen rohkaissut Eero Heinäluomaa lähtemään ehdolle presidentinvaaliin ja olisin antanut hänelle ulko- ja turvallisuuspolitiikan hallitsevana ehdokkaana täyden tukeni. Ymmärrän kuitenkin syyt siihen, ettei hän lopulta tähän halunnut, olenhan itsekin jo kauan sitten tehnyt selväksi etten tällaiseen tehtävään tule pyrkimään.
Nyt SDP on uudessa tilanteessa. Puolueen kentän paineet omalle ehdokkaalle ovat edelleen kovat ja ymmärrettävät. Jokainen puolue haluaa maksimoida myös presidentinvaaleissa mahdollisuuden saada puolueelle ja sen sanomalle näkyvyyttä. Pikkupuolueiden osalta tämä on ainoa motiivi, sillä yksikään niistä ei uskottele ehdokkaansa voivan tulla valituksi. Samalla ne myös epäsuorasti viestivät, ettei niillä ole kiinnostusta vaikuttaa vaalin tulokseen.
Presidentinvaali ei ole näytös vaan tilaisuus, jossa otetaan kantaa ja vaikutetaan siihen kuka ja miten seuraavan kuuden vuoden ajan on ensisijaisessa vastuussa maan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
SDP ei ole pikkupuolue ja meillä täytyy olla todellinen intressi vaikuttaa vaalin tulokseen. Meillä on toki asettaa ehdokkaaksi pitkä rivi ansioituneita sosialidemokraatteja, naisia ja miehiä. Kaikki täyttävät hyvin presidenttiehdokkaan roolin, mutta harva vielä yhtä selvästi omaa niitä tietoja ja sitä kokemusta, joka Tasavallan Presidentiltä täytyy edellyttää. Näin ainakin uskon SDP:n potentiaalisten kannattajien ja äänestäjien enemmistön ajattelevan.
Tämä täytyy tunnustaa ja ottaa vaaliarviossa huomioon. Liian monet meistä puolueen päättäjistä elävät omassa kuplassaan, joka voi edustaa ehkä kahta prosenttia äänestäjistä. Jos tämän kahden prosentin tuntoja edustavat päättäjät päätyvät johonkin omaan ehdokkaaseen, on tälle ehdokkaalle toki vielä mahdollista kerätä moninkertainen kannatus kovalla vaalityöllä. On kuitenkin vaikea uskoa että se nousisi kymmeneenkään prosenttiin ja veisi hänet toiselle kierrokselle. Niinkään kokenut ja valtiomiessarjaan nostettu ehdokas kuin Paavo Lipponen ei yltänyt enempään kuin seitsemän prosentin kannatukseen.
Kuten päiväkirjojani selanneet tietävät on minullakin ollut omat huutomatsini silloisen ministeri Sauli Niinistön kanssa, jonka poliittinen tausta oli minulle erittäin vieras. Kun hänet valittiin presidentiksi, jouduin välittömästi ulkoministerinä läheiseen yhteistyöhön hänen kanssaan. Tämä yhteistyö on sujunut alusta alkaen hyvin ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisten kysymysten osalta yhteisymmärryksessä. Oppositioon siirryttyäni on yhteydenpitomme mm. eduskunnan valiokuntien puitteissa jatkunut samassa hengessä. Sosialidemokraateilla ei ylipäätään ole ollut huomauttamista siihen tapaan, jolla Niinistö on presidentille kuuluvaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamistehtävää hoitanut, vaan olemme sitä voineet varauksetta tukea.
Talous- ja yhteiskuntapolitiikasta Sauli Niinistön ja sosialidemokraattien näkemykset voivat edelleen suurestikin poiketa. Talous- ja hallituspolitiikassa presidentillä ei kuitenkaan ole valtaoikeuksia eikä parlamentaarista perustuslakia kunnioittava Sauli Niinistö ole niihin puuttunut. Mikään kansallinen tai sosialidemokraattinen intressi ei nyt puhu sen puolesta, että presidenttiä olisi perusteltua vaihtaa.
Kun myös kansalaisten ylivertainen enemmistö on tästä samaa mieltä on sosialidemokraattienkin vakavasti harkittava voisiko Sauli Niinistö olla myös meidän tukemamme ehdokas presidentinvaalissa. Se että hän on ilmaissut halunsa olla valitsijayhdistyksen ehdokas on sellainen erottautuminen kokoomuksesta, jota voi pitää myös kädenojennuksena vasemmalle. Suuri osa SDP:n kannattajista tulee puolueen suosituksesta riippumatta joka tapauksessa antamaan hänelle tukensa jo ensimmäisellä kierroksella.
5.6. 2017
