Suomea ollaan jakamassa kahtia. Vastakkaisuuksia kärjistetään, keskusteluyhteydet pätkivät. Tästä kärsii koko maa ja kaikki suomalaiset aivan riippumatta siitä ketkä ovat kulloinkin ovat enemmistössä tai vähemmistössä. Sekään, kuka on asiassa – Suomen talouden nostamisen tarve ja siihen käytettävät keinot – oikeassa, ei ole yksin ratkaisevaa.
Hallituksen toimissa ongelmana on ensinnäkin se sanelupolitiikkaa muistuttava tapa, jolla se on esityksensä tehnyt niin, että sen tarjoamia neuvotteluja yhteiskuntasopimuksesta ei ole voinut pitää uskottavana tai aitona ratkaisujenhakuna vaan pohjustuksena oman näkemyksen läpiviemiselle hyvällä tai pahalla.
Toisena ongelmana hallituksen esityksissä on se, että tarjotut lääkkeet eivät ole sen enempää tasapainoisia ja oikeudenmukaisia kuin edes toimivia. Parempia keinoja olisi olemassa. Näitä käsittelin edellisessä blogipäivityksessäni www.tuomioja.org. Tämä on myös se kirkas ja selvä viesti, jonka päivän mielenosoitukset ja työnseisaukset lähettävät.
Tämän toteaminen ei kuitenkaan riitä. Jollain tavalla olisi edelleen kyettävä neuvotteluteitse löytämään vähemmän vahinkoa tuottavia, paremmin toimivia ja oikeudenmukaisempina laajemman hyväksymisen saavia ratkaisuja. Jos tätä aidosti halutaan on se myös mahdollista. Kaikki joutuvat tinkimään, myös hallitus julistuksenomaisista lähtökohdistaan, mikä voi itse asiassa olla vaikeampaa kuin eduista tinkiminen. Ja jos yhteinen näkemys syntyisi on selvää, että ratkaisu ei olisi ihanteellinen vaan sisältäisi väistämättä sekä ikäviä etujen heikennyksiä että talouden tervehdyttämisen kannalta toimimattomia asioita. Heikommatkin kohdat voisivat olla nieltävissä, jos samalla puututtaisiin muihinkin kuin vain hintakilpailukyvyn täysin liioiteltuihin ongelmiin. Tärkeintä on, että sopimalla saataisiin sellainen uusi kokonaisuus, joka johtaisi parempiin seurauksiin kuin nyt tarjolla olevat kahtiajakoon ja eriarvoisuuden kasvuun johtavat ratkaisut.
18.9. 2015
