Joudumme nyt käymään hallitusneuvotteluja, jos Juha Sipilä meidät hallituspohjaansa ylipäätään haluaa, tilanteessa jossa merkittävä osa sosialidemokraattien kenttäväestä on reagoinut surkeaan vaalitulokseemme vaatimalla puoluetta jäämään oppositioon.
Vaikka ymmärrän erinomaisesti nämä reaktiot, on sellainen ajattelu, että vain oppositiossa olo kasvattaisi kannatusta ja hallituksessa olo sitä leikkaisi, näköalatonta ja historiatonta – viimeksi neljä vuotta sitten hävisimme oppositiossa kolme paikkaa. Maan asema ja sen talouden ja hyvinvointivaltion tulevaisuus ovat nyt niin herkässä tilassa, että olisi jopa kohtalokasta jättää asioiden hoito suosiolla vanhoillisille ja uusliberaaleille oikeistovoimille edes katsomatta, voitaisiinko punamultapohjaisessa hallituksessa löytää riittävä yhteisymmärrys maamme tulevaisuuden turvaamisesta.
Helppoa se ei tule olemaan. Joudumme mm. haastamaan valtamedian pitkään rummuttaman mantran ns. kestävyysvajeesta. Suomen velkaantuminen ei ole millään sellaisella rajalla eikä uralla, joka perustelisi pelottelupuheita Kreikan tiestä. Enemmän kuin EU:n velka-aste- ja alijäämärajojen rikkomista on meidän pelättävä näiden sääntöjen kirjaimellista tulkintaa, joka todella voisi johtaa meidätkin valtaisiin säästö- ja leikkausohjelmiin ja yhtä surkeaan ja heikommassa asemassa olevia ihmisiä kurittavaan yhteiskuntakehitykseen kuin Kreikassa.
Hallitusneuvottelujen käyminen ja kenties hallitukseen päätyminen eivät poista tarvetta perinpohjaiselle avoimelle itsetutkinnalle ja uudistumisprosessille, joka on puolueen nykyisestä alhosta nousun ehdoton edellytys. Meidän ei tule tehdä vaalianalyysia ja puolueen tilan selvittelyä vain sitä tarkastellen, mikä meni pieleen viimeisinä päivinä ennen vaalipäivää. Ennakkoäänestyksessäkin SDP:n kannatus oli pari prosenttia alle edellisten vaalien osuuden, joka sekin oli 90-luvun lopulta alkaen vaali vaalilta supistunut
Analyysi ja tutkinta sosialidemokratian kutistumisesta tulee siten ulottaa ainakin kahdenkymmenen vuoden ajanjaksolle, jolloin voi myös toivoa, että trendin kääntämiselle voi löytyä oikeat lääkkeet. Tähän pohdintaan on varattava kunnolla aikaa ja resursseja. Siihen on liitettävä sekä järjestöllinen, yhteiskunnallinen että ohjelmallinen tarkastelu.
Iso kuva SDP:n asemasta ja kehityksestä on, että nousukautemme alussa vuonna 1966 köyhyysrajan alle jäi 20 prosenttia suomalaisista; hyvinvointivaltion tiiviin rakentamiskauden päättyessä vuonna 1991 tämä osuus oli pudonnut alle 6 prosentin. Sosialidemokratian laskukausi tuon jälkeen on merkinnyt, että köyhyysasteen alle pudonneiden suomalaisten osuus on jälleen noussut 13 prosenttiin.
Emme ole siis vielä palanneet siihen, mistä lähdimme liikkeelle, mutta viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat taas merkinneet eriarvoisuuden kasvua ja luokkayhteiskunnan paluuta. Se ei ole sosialidemokratian tahdon mukaista, mutta meidät jättäneet entiset kannattajamme katsovat sen kuitenkin meidän syyksemme.
SDP:n ongelmana ei enää pitkään aikaan ole ollut hyvien tavoitteiden tai niistä kertovien ohjelmien puute, vaan uskottavuutemme tilanteessa, jossa kaikki puolueet nykyisin puhuvat ja tarjoavat vaalilauseissaan samoja asioita: hyvinvointiyhteiskunnan pelastamista ja vahvistamista, vastuullista talouspolitiikkaa, turvallisuutta ja työllisyyttä.
Paluu vuoden 1903 Forssan ohjelmaan, vaikka sitä edelleen on syytä arvostaa ja sen sanomasta pitää kiinni, ei sekään ole sosialidemokratian pelastus. Ei voi sivuuttaa sitä millaiseksi megahaasteeksi, Forssan kokouksen aikaan vielä tuntemattomaksi, ekologia ja ympäristö ovat nousseet.
Tänään ymmärrämme, että tapa jolla ihminen on varsinkin teollisen vallankumouksen yli 200 vuotta sitten käynnistyttyä ammentanut luonnosta luonnonvaroja, muokannut niitä mieleisikseen tuotteiksi ja niin tehdessään päästänyt ympäristöön kasvavan määrän jätteitä, myrkkyjä ja päästöjä, on osoittaunut monessa suhteessa kestämättömäksi.
Kestämättömyyttä korostaa väestönkasvu, joka yksin toisen maailmansodan päätyttyä on enemmän kuin kolminkertaistanut maapallon väkiluvun 2,3 mrdsta nykyiseen 7,3 mrdiin. Mahdollisuutemme jättää maailma jälkeläisillemme elinkelpoisessa kunnossa on uhattuna. Meillä saattaa parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.
Emme edes voi varmuudella tietää, onko tämä ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin vähenemisen vääjäämättömästi edetessä enää mahdollista. Uskon kuitenkin, että parhaat mahdollisuudet tämän saavuttamiseksi ovat olemassa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin globaalin soveltamisen pohjalta.
Siksi vastaukseni kysymykseen, kuka toteuttaa kestävän kehityksen ja rakentaa turvallisen maailman, on sosialidemokratia. Ei tietenkään yksin, mutta ilman meitä se tuskin onnistuu. Voi väittää, että kaikista aatesuunnista juuri sosialidemokratia sekä aatehistoriansa että konkreettisten näyttöjensä puolesta on se, joka parhaiten pystyy rakentamaan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää yhteiskuntaa ja maailmaa.
(Lyhennelmä vappupuheesta Turussa ja Perniössä 1.5. 2015)
