Pari viikkoa sitten levisi sosiaalisessa mediassa linkki brittilehti Guardianin uutiseen prestonilaisesta taidealan opiskelijatytöstä, joka oli järjestänyt reilut 20 000 puntaa tuottaneen keräyksen asunnon hankkimiseksi häntä viimeisillä varoillaan auttamaan tarjoutuneelle kodittomalle miehelle. Miestä jäljittäessä tytölle selvisi miten paljon asianomainen oli monia muitakin pyyteettömästi auttanut.
Liikuttava tarina joka, sen tunnustan, nosti vedet minunkin silmiini, kuten yleensä ihmisten vilpittömästä altruismista kertovat jutut. Silti tunteiluuni tunkeutui myös epäilevä riitasointu.
Samalla kun iloitsin siitä, että yhden asunnottoman ihmisen asia saadaan järjestymään onnellisella tavalla, jäin kysymään miten saataisiin asiat kuntoon niille tuhansille, kaikille Lontoossa vieraileville suomalaisturisteille tutuiksi käyneille anonyymeille kodittomille, jotka joka yö nukkuvat maan suurten kaupunkien kaduilla. Kaikki heistä eivät suinkaan ole mallikansalaisia, vaan monilla voi olla paljon muitakin ongelmia huumaavien aineiden ja sosiaalisten normien kanssa, mutta se ei saa johtaa heidän tarpeittensa sivuuttamiseen.
Hyväntekeväisyys ei koskaan voi olla vaihtoehto hyvinvointivaltiolle. Riittävä toimeentuloturva ja kohtuullinen elämänlaatu kuuluu tällaisessa valtiossa jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin. Näiden toteuttamisessa voidaan toki käyttää myös kolmannen sektorin kansalaisjärjestötoimintaa täydentämään ja joskus myös sopimuksiin perustuen hoitamaan julkisen sektorin järjestelyvastuulla olevia tehtäviä.
Kirkko, jonka diakoniatyöhön yhä useampi Suomessakin joutuu tuloerojen ja syrjäytyneiden ihmisten määrän kasvaessa turvautumaan, tietää hyvin miten ja miksi vapaaehtoistyön tarve on viime vuosina kasvanut. Kirkko on myös kiitettävästi protestoinut kaikkia niitä leikkaustoimia, jotka heti näkyvät diakoniatyön asiakasmäärien kasvuna.
Suomalaiset osallistuvat katastrofitilanteissa varsin avokätisesti esim. Punaisen Ristin keräyksiin. Pienituloiset ovat yleensä tuloihinsa nähden anteliaimpia, eivätkä he myöskään odota että tätä tuettaisiin verovähennyksin, jotka suosivat aina suurituloisimpia. Veroja ei tarvitse rakastaa, mutta jokaisen tulee ymmärtää, että hyvinvointiyhteiskunnan perusturva ja palvelut edellyttävät vakaita ja tulojen mukaan suhteutettuja verotuloja niiden rahoittamiseksi. Universaaliperiaatteella toimivassa hyvinvointivaltiossa emme jakaudu maksajiin ja edunsaajiin vaan kaikki ovat eri elämänkaaririskien toteutuessa samanlaisen sosiaaliturvan ja palvelujärjestelmän kattamia.
Alussa mainittu tapaus herätti myös keskustelua siitä, miksi meillä rahankeräys on niin tiukasti säädeltyä, että tavallisen kansalaisen on varsin vaikea käynnistää tällaista keräystä. Tosiasiassa meillä on kymmeniä yleishyödyllisiä yhteisöjä, jotka voivat tarvittaessa toimia myös yksityisten alullepanemien hankkeiden kummeina. Olisinkin varovainen nykyisen valvotun linjan löysäämisen suhteen. Kokemukset muualta osoittavat, että vain jälkikäteisvalvonnan puitteissa toimivaa hyväntekeväisyyttä käytetään myös laajalti ikävällä tavalla väärin.
(Julkaistu kolumnina Länsimedian lehdissä 3.1. 2015)
