Poliitikkoja moititaan usein siitä, että he laittavat epäonnistumisiensa syyn median piikkiin. Tämä on joskus tottakin, mutta siitä huolimatta uskaltaudun taas kerran jatkamaan tiedotusvälineiden ja poliittisen journalismin tilan arvostelua. Teen näin ennemmin sekä tutkijana että toimittajana toimineena kuin poliitikkona, vaikka heillekin toki kuuluu oikeus mediakritiikkiin.
Olen joskus päivitellyt median osuutta poliittisiin kampanjointeihin. Avoin poliittinen vaikuttaminen on silti reilumpaa kuin piilomanipulaatio, mutta nykymaailmassa se degeneroituu herkästi informaatiosodaksi, jonka ensimmäinen uhri on aina totuus.
Tätäkin kyllästyneempi olen median kaupallistumiseen ja sen kanssa käsi kädessä edenneeseen pinnallistumiseen. Se on synnyttänyt muun muassa ”maa on pannukakku” -ilmiön. Kun joku keksii esittää väitteen, oli se miten absurdi tahansa, vaikkapa että maapallo on pannukakun muotoinen, revitään tästä otsikko. Seuraava otsikko saadaan siitä, kun professori X kiistää tämän. Sitten keskustelu avataan lukijoille,jotka saavat äänestää netissä onko näin vai ei.
Vanhanaikainen laatujournalismi lähti siitä, että mitään väitettä ei sellaisenaan niellä vaan pyritään lähdekritiikin ja tutkivan journalismin keinoin selvittämään sen tausta ja paikkansapitävyys ja kertomaan se lukijoille. Sellainen käsite kuin totuus – vaikka tavoittamattomana ihanteenakin – oli arvossaan. Nyt siihen osoitetaan kiinnostusta yhä harvemmin ja joissain tiedotusvälineissä ei enää koskaan. Taito ja tahto tällaiseen journalismiin on ruostunut. Se vaatii toimituksilta tietoa, osaamista ja vaivannäköä. Se vaatii myös resursointia, jollaiseen yhä kilpaillummassa mediamaailmassa on entistä vähemmän mahdollisuuksia ja haluja. Ylekin, joka muinoin ainakin kilpailijoiden käsityksen mukaan kylpi rahassa, ei enää tähän kykene, mutta eipä taida juuri halutakaan.
