Ukrainan tilanne on edelleen kärjistynyt. Vaikka kaikkeen uutisointiin on edelleen syytä suhtautua varauksellisesti, näyttää ilmeiseltä, että Venäjän aineellinen tuki ja osallistuminen taistelutoimiin Itä-Ukrainan separatistien tukena on ylittänyt sen rajan, että se enää olisi millään tavoin uskottavasti kiistettävissä.
Sellainen tulkinta että kyse olisi suurhyökkäyksen valmistelusta ja aikeesta ottaa osia Ukrainasta pysyvästi haltuun ei edelleen vaikuta todennäköiseltä. Luultavampaa on, että separatistien jatkuvasti menettäessä asemiaan katsoo Venäjä voimakkaamman väliintulon tarpeelliseksi oman puhevaltansa ja separatistien aseman säilyttämiseksi. Tämä ei olisi mielekästä, ellei se samalla ole valmis olemaan mukana sellaisen konfliktin lopettavan poliittisen ratkaisun hakemisessa, joka ei ole sille liian iso arvovaltatappio. Tämän ratkaisun elementit ovat kaikki valtiolliset osapuolet – Ukraina ja Venäjä – jo useammassa yhteydessä hyväksyneet. Se voi kuitenkin perustua vain Ukrainan suvereniteetin ja koskemattomuuden sekä Itä-Ukrainan venäjänkielisen väestön legitiimien toiveiden kunnioittamiseen. Jälkimmäisillä ei kuitenkaan ole yhteyttä siihen mitä omaakin väestöään terrorisoivat separatistijohtajat edustavat, vaan niiden oikea käsittelypaikka on se inklusiivinen kansallinen dialogi, joka aikaisempiinkin rauhansuunnitelmiin on sisältynyt.
On torjuttava kylmän sodan asetelmiin johtava ja kuumemmankin konfliktin vaaran sisältävä toimien ja vastatoimien kierre. Aseiden vaientaminen ja neuvotteluratkaisu on edelleenkin ainoa tie konfliktin lopettamiseen, ja siinä EU:n ja kaikkien sen jäsenmaiden on jatkettava työtä, muistaen että ratkaisun avaimet eivät löydy vain Moskovasta vaan myös Ukrainan toimista. Päätetyt pakotteet ovat tämän tukemiseksi edelleen tarpeen. Niiden lisääminen tilanteessa, jossa ne ovat vasta vähitellen vaikuttamassa olisi nyt vain symboliteko, vaikka varautumista lisätoimiin onkin pakko jatkaa.
