Olen muutamassa yhteydessä puhunut viime aikoina luotettavan tiedon ja ulkopoliittisen analyysin tarpeesta. Tämä korostuu erityisesti senkaltaisissa konflikteissa, jollainen on nyt Ukrainassa käynnissä. On kuitenkin heti kärkeen todettava, että vaikka parempi ja luotettavampi tieto on aina tervetullutta, emme me suomalaisina päätöksentekijöinä sentään minkäänlaisessa pimennossa toimi. Suomen ulkoministeriö ja edustustoverkkomme tuottaa kiitettävän laadukasta raportointia. Sen suurin ongelma on se, että enemmillä resursseilla voisimme tuottaa sitä enemmän ja useammista paikoista, sen sijaan että nyt joudumme pohtimaan vieläkö edustusverkkoa on edelleen harvennettava.
Oma raportointimme kattaa politiikan, talouden, kulttuurin ja median. Esimerkiksi Kiovan ja Moskovan lähetystöjen kautta tulee päivittäin laajoja katsauksia ja ajoittain selventäviä analyysejä ja arviota. Säännöllistä tietoa tuottavat myös suojelupoliisi ja sotilastiedustelu, jonka lisäksi EU:n ulkoasiainhallinnon katsaukset ja raportit ovat soveltuvin osin käytettävissämme. Ministeriössä on osaavaa väkeä, joka kokoaa ja käyttää tätä tietoa Suomen käymien neuvottelujen ja päätöksenteon pohjaksi. Voimavarat ovat tietysti jonkinlainen rajoite, mutta kriittisimmissä tilanteissa voidaan resursseja kohdentamalla varmistaa kulloinkin tarpeellinen seuranta ja kannanottovalmius, vaikka se tapahtuisi muiden vähemmän kiireellisten asioiden kustannuksella.
Kun konflikteissa ns. informaatiosodan osuus käy koko ajan merkittävämmäksi, joutuu myös saadun tiedon luotettavuuden varmistaminen koetukselle. Päivittäinen informaatiovirta kaikissa median muodoissa lisääntyy koko ajan ja iso osa tästä ei ole oikeata informaatiota vaan tahallista tai tahatonta disinformaatiota. Kun päättäjiltä edellytetään lähes välittömästi reagointia, on vaarallista antaa kommentteja saatikka tehdä päätöksiä puutteellisen, vahvistamattoman tai suoraan väärän tiedon perusteella.
Propaganda, jollaista esim. Venäjän valtiollisessa ohjauksessa olevan median informaatio valtaosaltaan on, on kohtuullisen helppoa tunnistaa sellaiseksi ja suhtautua siihen riittävällä epäluulolla. Toisaalta propagandaväitteenkin takana voi olla jokin todellinen tapahtuma, jota sitten suurennellaan tai vääristellään omiin tarkoituksiin. Mutta minkään maan media ei kuitenkaan ole – eikä minkään maan tiedustelutietokaan – sellaista että sitä kritiikittä ja vahvistamatta kannattaa niellä. Juuri tämän informaatiovirran käsittelemiseksi olen peräänkuuluttanut sellaista luotettavaa ja mielipiteistä pidättyvää analyysikeskusta, joka pystyisi tätä tietomassaa perkaamaan ja kertomaan kuinka luotettavaa tai epäluotettavaa kulloinenkin tieto on, kuinka lähellä lähde yhtä tai toista osapuolta on, ja myös sanomaan milloin tietoa ei voida vielä sen enempää vahvistaa kuin todeta vääräksi.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tai sen osa-alueita käsitteleviä tutkimuslaitoksia on kohtuullisen paljon. Parhaimmillaan ne tuottavat laadukasta ja hyödyllistä tutkimusta ja analyysiä, jonka arvo ei ole kiinni siitä voidaanko sitä käyttää välittömän päätöksenteon pohjana, vaan miten se päätöksentekijöiden yleistä tietoa ja ymmärrystä lisää. Se on tarpeen ja hyödyllistä silloinkin, kun päätöksentekijä ei päätyisikään samaan toimintalinjaan mitä tutkija mahdollisesti suosittelee. Tutkijoilla saa ja itse asiassa pitäisikin olla mielipiteitä, mutta myös erityisen kehittynyt lähdekritiikki ja kyky erottaa mielipiteet analyysistä ja se mikä on oikea paikka ja yhteys esittää niitä. Erilaiset ideologiset tai koulukunta-taustat sekä sidonnaisuudet on myös syytä aina tuoda avoimesti esiin.
Tutkimuksen enempää keskittämistä en pidä kuitenkaan oikeana ratkaisuna, sillä näen jo päätetyissä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keskittämisissä valtioneuvoston kansliaan riittävästi potentiaalisia ongelmia.
30.7. 2014
