Lapsiasiat ovat olleet viime päivinä jälleen kielteisissä otsikoissa sekä Suomen että Venäjän mediassa. Suomen ja Venäjän kanssakäyminen on muuttunut täysin sitten kylmän sodan päättymiseen. Rajanylitykset kasvavat joka vuosi nopeaa vauhtia ja ylittävät nyt jo kymmenen miljoonan vuositason. Suomessa asuu nyt myös jo 50 000:n venäjää äidinkielenään puhuva vähemmistö, josta iso osa on myös Venäjän kansalaisia. Tällainen maahanmuutto on positiivinen asia sekä Suomen taloudelle että kulttuurille.
Samalla kun monitahoinen kansalaistason vuorovaikutus naapureiden välillä ilahduttavasti lisääntyy, ilmenee aikaisempaa useammin myös esim. perhesuhteissa ongelmatapauksia, joiden käsittelyssä on puolin ja toisin edelleen parantamisen varaa. Miksi näin ei olisi Venäjän kanssa, kun aikanaan 60- ja 70-luvulla Suomen ja Ruotsin sosiaaliviranomaisetkin joutuivat läpikäymään tietyn oppimisprosessin silloisen Ruotsiin suuntautuneen suomalaismuuton seurauksena.
Omasta 40 vuoden takaisesta kokemuksestani Helsingin lastensuojelulautakunnan puheenjohtajana tiedän lapsia koskevien asioiden olevan aina vaikeita ja herkkiä. Suomessa jo lainsäädäntö sanoo, ettei yksittäisiä tapauksia voi julkisuudessa käsitellä silloinkaan, jos yksi osapuoli näin tekee. Silloin pitää vain muistaa, ettei koskaan pidä tehdä johtopäätöksiä vain yhden osapuolen kertomuksen perusteella. Oikeusvaltiossa kiistakysymykset ratkotaan säädetyllä tavalla ja ratkaisujen lähtökohtana on jo kansainvälisten sopimusten velvoittamana lapsen etu. Tällöin voidaan joskus joutua oikaisemaan myös lastensuojeluviranomaisten päätöksiä, sillä erehdyksiä voi heillekin sattua.
Politiikanteon saatikka vastakkainasettelun aiheiksi näitä kiistoja ei pidä nostaa, vaan kehittää tapoja, joilla niitä voidaan hyvässä yhteisymmärryksessä selvittää. Näin sovimmekin ulkoministeri Lavrovin kanssa hänen elokuun vierailunsa yhteydessä, jolloin vastasimme heidän ajatukseensa erillisen yhteiskomission perustamisesta ehdottamalla, että toimitamme toisillemme listan niistä eri henkilöistä ja viranomaisista, jotka maissamme ovat kompetentteja tekemään yhteistyötä ja käymään keskustelua naapurimaan vastaavien viranomaisten kanssa, jos tiedon tarvetta tai ongelmia ilmenee. Näin on myös tehty. Oikea tieto ja suorat yhteydet poistavat väärinkäsityksiä ja saattavat viralta näissäkin yhteyksissä toisinaan valitettavasti esiintyvät tahallisen disinformaation levittäjät.
Venäjän ja muun Euroopan kanssakäymisessä on muutoinkin paljon kehittämisen varaa. Viisumivapauden toteuttaminen on otettu yhteiseksi tavoitteeksi, kunhan kaikki sen mahdollistavat yhdessä sovitut askelmerkit on täytetty. Tätä ei pidä viivytellä, vaikka realismia on todeta tämän vielä vievän joitain vuosia. Mutta Suomen esimerkki osoittaa, että viisumijärjestelmää voidaan joustavasti soveltaa niin, ettei se muodostu esteeksi kanssakäymisen jatkuvalle lisääntymiselle.
Venäjän ja EU:n opiskelijavaihdon moninkertaistaminen on asia johon kannattaa yhdessä aktiivisesti satsata. On vähän nurinkurista, että useimpien EU-maiden korkeakouluissa – näin myös Suomessa – on enemmän kiinalaisia kuin venäläisiä opiskelijoita. Edelliset ovat toki tervetulleita, mutta luontevaa olisi että lähinaapurin kanssa olisi vähintään yhtä laajaa opiskelijavaihtoa.
6.10. 2012
