Olin Etelä-Virossa Latvian rajalla seuraamassa paikallisin voimin tehtyä Hella Wuolijoen nuoruudesta kertovaa näytelmää, kun uutisia alkoi tulla Oslosta. Teatteri jäi toiseksi, kun jouduin lukemaan ja lähettämään viestejä esityksenkin aikana. Ihmisuhrien määrä ja katastrofin laajuus selvisi vasta vähitellen. Synkkien ajatusten ja surullisten tunteiden vallassa lähetin surunvalitteluni Norjan ulkoministeri Jonas Gahr Størelle. Sain lohtua hänen vastauksestaan: ”A tragedy. But we will stick to our standards”.
Tämä on todella ydinkysymys. Kun pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvoperustaa vastaan käydään häikäilemättömän väkivallan keinoin ja silmittömän ihmisvihan vallassa on tärkeää, että emme anna hyökkääjille tuumaakaan periksi arvojemme puolustamisessa. Samalla tapahtunut pakottaa myös kysymään, missä suhteessa olemme jo näin tehneet, kun tällaista tapahtuu.
Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio – käytän tässä poikkeuksellisesti tätä määrettä sen vuoksi, että attentaatin kohteena oli nimenomaan norjalainen sosialidemokratia – on kyennyt esimerkillisesti jo ennen sotia aloitetulla työllä vähentämään eriarvoisuutta ja rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokainen on voinut tuntea olevansa joka suhteessa – ei vain valtiollisten vaan myös sosiaalisten, sivistyksellisten ja taloudellisten – osallistumismahdollisuuksien suhteen täysvaltainen kansalainen.
Vaikka nämä saavutukset pitävät pohjoismaat edelleenkin kaikkien kansainvälisten hyvinvointivertailujen kärjessä, on tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen kuitenkin pysähtynyt ja kääntynyt uudelleen eriarvoisuuden kasvuun. Tähän on monia myös pohjoismaista itsestään riippumattomia syitä, joiden vuoksi Pohjolassa on koettu globalisaation etujen ohella myös sen tuomat monet haitat ja epävarmuustekijät. Seurauksena on ollut monenlaisten pahoinvointi-ilmiöiden kasvu ja niiden purkautuminen myös väkivaltaisilla ja rikollisilla tavoilla. Ihmisarvon kieltävä fasisminsukuinen ajattelu on samoin päässyt vapaammin esiintymään.
Vapaassa yhteiskunnassa ei koskaan voida taata täydellistä turvallisuutta ja koskemattomuutta ilman, että tämän takaamiseksi tarkoitetut järjestelyt muuttuvat itse vapautta ja koskemattomuutta loukkaaviksi. Vastuuton puuttumattomuus ei kuitenkaan ole hyväksyttävää. Vaikka aselainsäädännön tiukentaminen ja vihapuheeseen puuttuminen eivät koskaan pysty estämään kaikkia väkivallantekoja, voivat ne kuitenkin vähentää merkittävästi niiden todennäköisyyttä ja laajuutta. Oireidenkin lääkitseminen on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on puuttua yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuuta heikentävään ja eriarvoisuutta kasvattavaan yhteiskuntakehitykseen, joka mahdollistaa ihmisten synkimpienkin puolien purkautumisen kammottavilla tavoilla.
24.7. 2011
