Ruotsi on päättänyt lähettää joukon hävittäjäkoneitaan Libyan lentokieltoalueen valvontaan, Suomi ei. Tekikö Suomi väärin vai oikein ja onko kyseessä sellainen uusi linjaus ulkopolitiikassa kansallisen itsekkyyden puolesta, kuten Helsingin Sanomat toruu?
Päätöstä voi pitää oikeana ja hyväksyttävänä ainakin kahdella niistä neljästä perusteesta, jotka päätöstä kritisoiva Charly Salonius-Pasternak (rkp) HS:ssa arvelee mahdollisiksi. Libyan operaatiolla ei ole selvää strategista tavoitetta ja osallistumalla sitoutuisimme toimintaan, jota koskeviin linjauksiin meillä ei olisi vaikutusta (paikka Lontoon kokouksessa ei sellaista tuo). Sodankaltaiseeen operaation osallistuminen ei ole liioin sopusoinnussa sen kanssa, että Suomi haluaa vahvistaa rooliaan rauhanvälittäjänä ja sellaisena toimijana, johon kaikki konflikteihin ratkaisua hakevat osapuolet voivat luottaa.
Nämä perusteet ovat hyväksyttäviä. Niiden moraalinen kestävyys tulee myös punnittavaksi, kun kysytään kuinka tuntuvaan humanitääriseen panokseen Suomi on valmis ja olemmeko mukana, jos konfliktin jälkeisessä tilanteessa tarvitaan myös Suomen panosta sellaiseen rauhanturvaamisoperaatioon, jossa osaamisemme ja kokemuksemme tulisivat parhaaseen käyttöön. Suomen ratkaisut Pohjois-Afrikan kriisin suhteen eivät siten ole ainakaan vielä mikään uusi linjaus ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme vaan täysin tähänastisten linjaustemme mukaisia.
30.3. 2011
