Eduskunta keskusteli eilen sosialidemokraattien tuolerojen kasvua ja verotusta koskeneesta välikysymyksestä. Välikysymys on tärkeä parlamentarismin väline, jolla hallituksen toimia voidaan arvioida ja sen nauttima luottamus punnita. Ne ajat, jolloin välikysymyksillä on todella muutettu joitain asioita tai suorastaan vaihdettu hallitusta ovat kuitenkin kaukana takana. Nyt välikysymyskeskustelu on vähän kuin eduskunnan kyselytunti: tilaisuus jossa yksi on kysyvinään ja toinen vastaavinaan ja jossa kaikki käyvät päättymätöntä toistensa ohi huutavaa vaaliväittelyä tavalla, joka tuskin nostaa politiikan arvostusta. Eilinen keskustelu oli tähän nähden vähän erilainen. Ei sekään toki välittömästi mitään muuttanut saatikka hallitusta horjuttanut, mutta oli kuitenkin selvä osoitus siitä, että nyt alkaa ihmisten mitta olla täysi. Parikymmentä vuotta jatkunut eriarvoistumiskehitys kaikkinen kielteisine yhteiskunnan vakautta ja toimivuutta uhkaavine seurauksineen halutaan vihdoin pysäyttää. Nyt eriarvoistuminen, köyhyyden lisääntyminen ja verotuksen epäoikeudenmukaisuus ovat asioita, joihin kaikkien on otettava kantaa. Rintamalinjakin on sillä tavoin selvä, että toiselle puolelle on jäämässä yhä epätoivoisempaan ja päättömämpään retoriikkaan turvautuva, tapahtuneen kehityksen tosiasiassa hyväksyvä ja sitä puolustava kokoomus, josta muut hallituspuolueet ainakin näin vaalien lähestyessä alkavat ottaa etäisyyttä. Olisiko aika sittenkin kypsä sellaiselle kansalliselle sosiaali- ja talouspolitiikan konsensukselle, jossa tavoitteena on eriarvoisuuden vähentäminen ja koetun hyvinvoinnin lisääntyminen kuten Juho Saari ja vähän eri sanoin kaikki muutkin puhujat maanantain Hyvinvointivaltio -seminaarissa Paasitornissa esittivät? Hyvän tahdon – jonka kattavuutta voi edelleen epäillä – lisäksi tarvitaan sellaista osaamista ja määrätietoisuutta, joka myös johtaa tavoitteen toteutumiseen. Sitä odotetaan nyt erityisesti sosialidemokratialta. 9.2. 2011
9.2.2011
