Arabimaailmaa ravisuttavat mielenosoitukset ja kansannousut muistuttavat suuresti Keski- ja Itä-Euroopan mullistuksia kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin mädäntyneet yksipuoluediktatuurit kaatuivat yksi toisensa jälkeen. Romaniaa ja Jugoslaviaa lukuun ottamatta muutokset tapahtuivat ilman suurempia väkivaltaisuuksia, vaikka suuren tragedian ainekset leijuivat koko ajan ilmassa. Pahimmat uhat eivät toteutuneet pääosin siksi, että vallanpitäjät olivat menettäneet oman uskonsa eivätkä enää antaneet käskyä ampua kansalaisiaan toreilla, ja jos olisivat antaneet ei myöskään ollut enää varmaa että niitä olisi noudatettu. Näin on myös ollut Tunisiassa ja Egyptissä.
Libyassa tilanne on todella vakava. Muammar Kaddafi on epätasapainoinen diktaattori, joka ei häikäile tapattaa omiakaan kansalaisiaan, kuten hän terrorismin tukijana ja rahoittajana on aiemmin muuallakin tehnyt. Lockerbien jälkeen Kaddafikin tajusi menneensä liian pitkälle ja ryhtyi normalisoimaan suhteitaan länteen, minkä edellytyksenä oli terrorismin tukemisesta ja joukkotuhoaseiden kehittämisohjelmista luopuminen. Kun Libya lisäksi ryhtyi tehokkaammin puuttumaan maan kautta tapahtuvaan laittomaan siirtolaisuuteen olivat EU-maatkin tyytyväisiä eivätkä pahemmin enää kiinnostuneet Libyan sisäisistä oloista ja Kaddafin klaanin korruptoituneesta ja ihmisoikeuksia polkevasta vallankäytöstä.
Juuri nyt on perin vähän mitä EU välittömästi voi Libyan demokratisoimiseksi tehdä, sillä Libyan johdon matkustuskieltoon asettaminen ei taatusti diktaattoria säikytä. Valmiutta puuttua YK:n johdolla asioiden kulkuun on kuitenkin nostettava, jos tilanne muuttuu todelliseksi verilöylyksi. Pakotteidenkin aika voi tulla, mutta ne voivat tehota vain, jos myös pakotteiden asettaja on valmis kaupallisin menetyksiin. Öljyn virtaamisen varmistaminen ei saa koskaan olla tärkeämpää kuin verenvuodatuksen estäminen.
Jos nuorella Kaddafilla joskus 40 vuotta sitten vanhoillisen kuningasvallan karkoittaneena vallankaappaajana oli aitoakin kansan hyväksi (mutta ei toki sen toimesta) tarkoitettua uudistushalua, niin se on jo vuoikymmeniä sitten kadonnut megalomaanisen yksinvaltiuden taakse. Minulla on viran puolesta ollut pari tilaisuutta tarkkailla Kaddafia lähietäisyydeltä. Viimeksi näin tapahtui marraskuussa 2006 EU-Afrikka ulkoministerikokouksessa Tripolissa, kun vieraat vietiin johtajan luo. Kirjoitin tästä muistiinpanoihini näin:
”Minut viedään Kaddafin palatrsin bunkkerimaiseen kompleksiin – missään en, en edes Kabulissa, ole nähnyt yhtä sotilaallisen tiukasti vartioitua johtajaresidenssiä, jonka jollekin pihalle on pystytetty tätä tapaamista varten oma kristallikruunuin valaistu luksusteltta. Odotamme siellä parikymmentä minuuttia neliönmuotoisen pöydän ympärillä, kunnes Kaddafi saapuu ja ketään tervehtimättä istuu omaan erilliseen pöytäänsä ja ryhtyy pitämään tunnin pituista puhetta muuttoliikkeistä. Se on sairaalloista Kaddafi-teatteria pitkine taukoineen ja Vihreän kirjan lukemisineen, ja sen sisällöstä jää lähinnä mieleen se, miten hän perustelee kolonialismin synneillä sitä, että afrikkalaisilla tulee nyt vastavuoroisesti olla rajoittamaton oikeus lähteä Eurooppaan, poikkeuksena kuitenkin turvapaikan hakijat, jotka ovat roistoja. Toni Halmetta saattaa myös miellyttää Kaddafrin profetia siitä, että Aasia tulee vielä olemaan heinäsirkkaparvimaisen Eurooppaan ja Afrikkaan suuntautuvan muuttoliikkeen lähtöalue. Sanansa sanottuaan Kaddafi nousee ja marssii ulos, ketään nytkään tervehtimättä. Jos tässä show’ssa jotain harkittua järkeä oli, niin kenties se oli tarkoitettu vahvistamaan afrikkalaisosanottajien silmissä hänen asemaansa Afrikan johtajana, mutta en oikein usko sen toimineen siinäkään tarkoituksessa.”
Kaddafi ei ole mikään Afrikan Egon Krenz, joka ymmärtäisi kellon lyöneen, vaan pikemminkin Välimeren Ceausescu, eikä se lupaa hyvää libyalaisille.
23.2. 2011
