Tänään kesäkuun 18. päivänä on kulunut 70 vuotta kahdesta merkittävästä radiopuheesta. Molemmat lähetettiin BBC:n toimesta Lontoosta. Ranskan romahduksen seurauksena Lontooseen siirtynyt kenraali Charles de Gaulle ei hyväksynyt aselepoa, jonka Ranska oli allekirjoittanut Saksan salamasodan ylivoiman edessä, vaan Ranskan hallituksen virkaiältään nuorimpana ja tuntemattomimpana jäsenenä kehotti kaikkia ranskalaisia Vapaan Ranskan nimissä jatkamaan Saksan vastaista taistelua. Samana päivänä Englannin pääministeri Churchill piti brittien alahuoneessa myös erikseen radiopuheena toistamansa puheen, jossa totesi taistelun Ranskasta päättyneen ja taistelun Britanniasta alkavan. Puheensa hän päätti kehotukseen toimia siten, että tuhannenkin vuoden kuluttua ihmiset tulisivat muistamaan tämän Britannian ylväimpänä hetkenä – Their Finest Hour.
Suomessa katsottiin samoina viikkoina, miten ensin Tanska ja Norja alistettiin rautakoron alle ja kohta sen jälkeen Baltian maat pyyhittiin itsenäisten valtioiden kartalta. Siinä tilanteessa täällä ei pahemmin Lontoon puheita noteerattu, ei silloin eikä sodan jälkeenkään. Nyt kun olemme toisin tavoin sitoutuneet eurooppalaiseen perheeseen ja historiaan, tulisi näiden johtajien edustama vastarinta tunnustaa meillekin merkitykselliseksi.
Retoriikka yksin ei kansallissosialistista Saksaa pysäyttänyt, mutta sillä oli oma merkityksensä taistelutahdon ylläpitäjänä Hitlerinvastaisen rintaman synkimpänä hetkenä. Se johtajuus, jota Churchill ja de Gaulle silloin edustivat, pelasti Euroopan joutumasta ehkä vuosikymmeniksi natsien hirmuvallan alle kaikkine hirveyksineen, joita siitä olisi seurannut ja pohjusti myös sitä, ettei koko Eurooppaa annettu toisenkaan totalitaarisen diktatuurin alaisuuteen sodan jälkeen. Historian ironiaa on, että nämä johtajat eivät kovin suuresti toisiinsa luottaneet, mutta ranskalaiset tarvitsivat de Gaullensa ja britit Churchillinsä. Molemmat sodan ajan johtajat menettivät rauhan tultua paikkansa, molemmat tekivät vielä paluun, joskin Churchillin osalta se jäi vaisuksi ja turhaksi jälkilämmittelyksi. Paradoksi on, että näistä sotajohtajista ammattisotilas De Gaullen voi katsoa paremmin menestyneen rauhan ajan johtajana, vaikka aika ajoi hänenkin ylitseen vuonna 1968.
Tämän päivän Eurooppa ei onneksi tarvitse sotajohtajia. Sen sijaan se tarvitsisi visionääristä johtajuutta, jolla globalisaatiota holtittomasti vievä finanssikapitalismi saataisiin taltutetuksi ja markkinavoimat palautetuksi siihen ihmisten palvelijan asemaan, josta ne ovat karanneet herravallan käyttäjiksi.
18.6. 2010
